Hiekkalinna

Edellisessä kirjoituksessani kerroin, kuinka Seikkailijoiden kilta lähti liikkeelle hiekkalaatikolta. Kun maailma alkoi hahmottua päässäni, päätin jo alkuvaiheessa, että yksi hiekkalaatikollinen on sopiva koko myös pelimaailmalle, jotta se ei turhaan paisuisi yli äyräidensä. Mitä suurempi maailma, sitä enemmän on liikuteltavia osia niin historiassa, kansoissa kuin maantieteessäkin. Sivumäärä kasvaa tolkuttomasti ja perehtyminen muuttuu työksi. Sitä aioin välttää.

Lapsuuden leikeissä kaikki oli yksinkertaista, vaikkakin leikkiemme miljöö saattoi olla hieman kummallinen. Ahnehdimme historiaa, viikinkimytologiaa ja fantasiaa, jotka oli helppo sekoittaa sopivassa suhteessa. Muistan hyvin alapihan kiipeilytelineen ja pehmeän hiekan sen alla, johon oli helppo piirtää laivan ääriviivat. Vieressä oleva metsä oli milloin viidakkosaari merirosvoseikkailussa, milloin Valhallan jylhä metsä.

Me omaksuimme lapsena helposti suuren mytologian aineksia, mutta kutistimme ne sopivaan kokoon leikkiä varten. Tärkeintä oli löytää helposti omaksuttavia aihioita, joita jatkaa eteenpäin.

Täydellinen fantasiamaailma olisi varmasti niin vieras, että meidän olisi vaikea ymmärtää sitä. Tutut elementit maailmassa toimivat tienviittoina ja auttavat meitä ymmärtämään asioita pienistäkin vihjeistä. Päätin täten luoda maat ja kansat siltä pohjalta, että niihin löytyy tuttu sidos reaalimaailmaan. Jätin myös tarkoituksella pois perinteiset fantasiarodut, haltiat ja kääpiöt, sillä ihmisten välisessä kanssakäymisessa on jo tarpeeksi draamaa – varsinkin kun maailma on väritetty fantastisin värein.