Katkelmia seikkailijan päiväkirjasta

”Sumu hälveni. Olin laivan keulassa ja näin sen ensimmäisenä. Kirotun saaren, josta olin kuullut niin paljon. Näin kaiken. Yksinäisyyteen tuomitut vuoret, mustat rauniot, kolkot kivirannat ja synkät metsät. Kaukana raivoavan myrskyn. Olisin halunnut huutaa muille, mutta ääneni ei kantanut. Tuijotin vain tuota synkkää paikkaa ja ensimmäistä kertaa kysyin itseltäni, miksi olin lähtenyt tälle matkalle.”

”Baseera ei koskaan päässyt rantaan asti. Jokin olento oli kavunnut laivaan yön pimeydessä ja se veti soturimme mukanaan syvyyksiin. Hän oli rohkein tuntemistani seikkailijoista ja rakas ystävä. Itkimme häntä, kunnes kylmä aamuaurinko nousi esiin meren takaa. Sitten oli meidän vuoromme nousta maihin.”

”Pahinta oli tuuli. Se ei hellittänyt hetkeksikään, vaan ulvoi raunioiden koloissa ja onkaloissa pilkaten meitä. Lohduttomia olivat vaelluksemme nummilla, kamalia olivat öiset äänet, joita tuulet kuiskivat. Me olimme kokeneet paljon yhdessä, mutta tällaiseen piinaan emme olleet varautuneet. Kenelläkään ei ollut tilaa rohkeuden sanoille.”

”Ne tulivat yöllä suurella joukolla. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä, ja ne hyökkäsivät vailla pelkoa, voitonvarmoina. Vain kokemuksemme ja yhteistyö pelasti meidät tuona kirottuna yönä. Tietäjämme Arban loihti tulta ja tulikiveä niin vimmaisesti, että luulin maailman palavan tuhkaksi. Aamun valjetessa kivet hohkasivat yhä.”

”Kaupunki kohosi metsän keskeltä kuin rikkinäinen hammas. Sen jykevät aikaa uhmaavat muurit olivat paksujen köynnösten peitossa ja niin ollen pääsimme helposti kapuamaan kaupunkiin, joka oli unohtunut synkän metsän keskelle. Hämmästyksemme oli suuri, sillä yksikään kasvi ei ollut luikerrellut kaupungin muurien sisäpuolelle vaatimaan paikkaa omakseen.”

”Kuolleet kadut, hylätyt pihat ja teatterit. Kadonnutta elämää, jolle emme osanneet antaa kuin vihjeitä. Hiljaisuus, jota vasten tuuli hirnui kuoleman säveliä. Löysimme pian reitin holveihin. Mustat ovet olivat auki kuin kutsuen meitä pimeyteen. Yöllä tulivat kuolleet, hiljaisina ja äänettöminä. Ne saivat Pirekin. En vain ehtinyt ajoissa…”

”Ikuinen yö, läpitunkematon pimeys. Holvit nukkuivat raskaina päällämme, kun sukelsimme unohtuneeseen kaupunkilabyrinttiin, jonka tarinat olivat jo kaikonneet ajasta iäisyyteen. Me taistelimme ja etenimme rohkeasti. Löysimme vanhoja aarteita ja omimme ne itsellemme. Kaiken mitä pimeys heitti yllemme, me torjuimme ja ajoimme pakosalle.”

”Meidän olisi jo pitänyt palata, mutta Arban oli vastaan. Oli vielä paikkoja, joita emme olleet tutkineet, huoneita, jonka salaisuuksia olimme vasta raaputtaneet. Hän oli piirtänyt karttaa, koettanut tulkita kuolleita kirjaimia. Vielä kerran, hän sanoi. Se vain vaatisi rohkeutta, hän painotti.”

”Sateinen aamu leirissä. Mieliala alhaalla. Holvien valtakunta… Se alkaa puhutella sinua. Meidän olisi jo pitänyt lähteä, olla jo laivassa, mutta Arban, hän otti komennon. Ei enää pyydä, vaan käskee. Liara kuiskasi, että meidän pitää tehdä jotakin. Mutta enhän minä voinut uskoa vanhasta ystävästäni. Vielä yksi retki, viimeinen retki. Sitten palaisimme.”

”Se heräsi pimeydestä. Se ei tuntenut mitään, ei sanonut mitään. Sille riitti, että hiljaisuus laskeutuisi taas holveihin. Se tappoi Liaran ja Sturrin. Sitten tuli Arbanin vuoro. Hän loitsusi niin, ettei enää välittänyt meistä muista. Ilma muuttui polttavaksi hengittää… Me loput vain pakenimme ja kuulimme, kuinka loitsusanat kuolivat kesken kaiken.”

”Ei hetkeäkään enää! Me kiiruhdimme pois kirotusta kaupungista, sitä ympäröivistä synkistä metsistä. Viivytyksemme oli maksanut meille rakkaiden ystäviemme hengen. Mutta saaren hirviöt odottivat meitä, ne hyökkäsivät, kun olimme heikoimmillamme. Jaran… Hän jäi. Osti meille aikaa, jotta ehtisimme rantaan. Hulluus… Uskollisuus… Kirottu olkoon Holvien saari. Kirottu olkoon, en astu sinne enää ikinä! En ikinä!”

Odottamaton vieras

Nerys oli kuullut tarinan prinsessasta ja kahdesta käärmeestä jo monta kertaa. Olihan karavaani ollut hänen kotinsa jo vuosikaudet, mutta jokin vanhan Thirkin äänenpainossa vangitsi hänet tavalla, joka ei päästänyt ikinä otteestaan. Nerys oli joskus itsekin istunut aivan Tarinankertoja-Thirkin jalkojen juuressa nuotion äärellä – kunniapaikalla, joka oli varattu lapsille, niin kuin nytkin. Silmät sädehtien he kuuntelivat vanhuksen tummaa ääntä, joka kehräsi tarinan lankaa tähtitaivaan alla.

Melkein kaikki olivat koolla nuoresta vanhimpaan, kukin omalla paikallaan valon ja varjon elämänleikissä. Toiset vierekkäin toisiinsa nojaten, toiset omassa lempeässä yksinäisyydessään. Heidän karavaaninsa oli pysähtynyt yöksi pienen järven rannalle, jonka toisella puolen siintivät läheisen kylän valot. Ehkä siellä jo kuiskittiin variksista? Olihan karavaani saapunut jo hyvissä ajoin ennen auringonlaskua.

Varis oli heidän haukkumanimensä, kaikkien heidän. Minne tahansa Saraneassa he kulkivatkaan, he saivat osakseen epäileviä katseita. Ihmiset olivat epäluuloisia, sillä varikset olivat huuhtoutuneet rantaan Suuressa myrskyssä. Mistä he olivat tulleet? Keitä he olivat olleet? Miksi loputon Ulkomeri ei ollut vain ahmaissut heitä? Kukaan ei osannut vastata tuohon kysymykseen, eivät edes varikset itse, ja siksi he olivat outoja ja vieraita.

Nerys katseli ylös taivaalle, jossa tähdet loistivat kirkkaina. Niiden valo toi hänelle aina lohtua, kun yö oli syvimmillään. Sillä zaniksi he itseään kutsuivat ja heidän kielessään zani tarkoitti tähteä. Ei ihme, että tähtitaivaan alla Nerys tunsi olevansa kotonaan, yhtä maailman kanssa.

Vanhan Thirkin ääni kohosi hieman huippukohtaan tullessa. Kuinka se pitikään lapset täysin lumoissaan, ja miten se sai aikuiset hiljentymään joko tarinaan tai omiin ajatuksiinsa. Sillä zanien elämä oli usein tien päällä paikkaa vaihtaen. Ei voinut tietää, oliko vastaantulija ystävä vai vihollinen. Oliko seuraava kaupunki armollisempi kuin edellinen? Zanit eivät koskaan pysähtyneet ja iltahetki nuotion ääressä soi heille kaikille lepotauon.

Zanit vetäytyivät kukin yöpuulle tarinan jälkeen. Heidän vaununsa olivat värikkäitä, monen matkan kolhimia ja usein pienen korjauksen tarpeessa. Ne olivat kuin pyörillä kulkevia pieniä taloja, joihin perheet ja ystävät ahtautuivat. Verhot vedettiin yöksi nukkumapaikkojen eteen ja hiljaisuus laskeutui lukuun ottamatta yöhön kuuluvia kuiskauksia. Osa vartioi leiritulen ääressä, sillä koskaan ei voinut olla liian varma.

Nerys ystävineen asui samassa vaunussa. Heitä oli yhteensä kuusi, mutta he kiersivät vartiossa kahden vuoroissa yön läpi. Kun he saapuivat kaupunkiin, he jonglöörasivat ja esittivät uskaliaita temppuja niin ylhäiselle kuin alhaisellekin väelle ansaitakseen elantonsa. Tien päällä sopi toivoa, että maaseudun väki vietti häitä tai muita iloisia juhlia, jolloin heille oli usein tilausta, vaikka joskus kävi niinkin, ettei variksia haluttu paikalle. Neryksen perheestä oli jäljellä enää isoveli, Tiirik, joka oli lähtenyt kiertämään maailmaa erään teatteriseurueen kanssa. Hänestä Nerys ei ollut kuullut kahteen vuoteen mitään.

Vaunussa istuivat tänä iltana Tria, Seela ja Tarek, jotka olivat syventyneet korttipeliin. Heidän kohdallaan se tosin tarkoitti, että he enimmäkseen juttelivat ja unohtivat helposti kenen vuoro oli.

”Vanha Thirk kertoi tarinaansa? Kuulimme hänen kumean äänensä tänne asti”, Tria sanoi hymyillen.

”Kertoi. Se on lempitarinani, Prinsessa ja kaksi käärmettä”, Nerys vastasi.

”Jos osakaan siitä olisi totta, eläisimme aika erilaista elämää. Olemmehan prinsessojakin tavanneet”, Tarek sanoi kortteja jakaessaan.

”Ritareiden tyttäriä. Casconnen palatsiin meitä ei huolittaisi, vaikka kaikki maailman temppumaakarit olisivat manan majoilla”, Seela sanoi ottaessaan kortit nopeasti itselleen. Seela oli heistä vakavin ja tulisieluisin. Kukaan ei kävellyt hänen ylitseen, ei vartija, eikä ritari. Se oli joskus saattanut heidät hankalaan kiipeliin.

”Niin maailma toimii päivästä päivään – ainakin Kritoksessa. Ei huolta, Trienne on mukava paikka. Siellä ihmiset ovat iloisia ja huolettomia”, Tria sanoi. Hän oli heistä positiivisin. Aina valmiina mihin vain.

Nerys asteli omalle punkalleen ja vetäisi sitten jalkopäästä esiin pienen nyssäkän. Heillä oli kaupungissa käynyt eräänlainen onnenpotku, kun erästä rikasta kotia oli tyhjennetty kaikenlaisesta tavarasta. Uudet omistajat heittivät pois paljon sellaista, mitä he eivät tarvinneet ja Nerys ystävineen oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan useiden muiden uteliaiden kanssa.

”Ajattelimme mennä uimaan. Oletko lähdössä, Nerys?” Seela kysyi asetellessaan voittokortteja pöytään.

Nerys piteli nyssäkkäänsä ja mietti. Hän piti yöuinneista. Siitä miten tähdet heijastuivat veden pinnasta, ja kuinka ihana oli vain kellua tumman veden pinnalla. Mieli oli kahden vaiheilla, mutta lopulta sormet leikittelivät nyssäkän nyöreillä.

”En tällä kertaa. Menkää te vain”, Nerys vastasi ja kuunteli heidän lähtöään omissa ajatuksissaan. Kun vaunun ovi viimein sulkeutui, hän muisti, miten harvinaista oli olla yksin. Elämä karavaanin mukana oli jatkuvaa muiden huomioimista, mikäli halusi välttää pikkumaiset riidat ja kinastelut.

Nyssäkässä oli lyhty. Se oli kuluneen näköinen kapistus, jota kiersivät monimutkaiset taiteelliset koukerot. Ne saattoivat ehkä olla kirjaimiakin, mutta Nerys ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, vaikka olikin matkustellut laajalti Kritoksen valtakunnassa ja nähnyt yhtä ja toista merkityksellistä. Hän oli ottanut esineen jotenkin vaistomaisesti, vaikka arvokkaampaa ja hyödyllisempääkin tavaraa oli ollut tarjolla.

Nerys asetti lyhdyn pöydälle. Hämärässä valossa se näytti raskaalta ja painavalta ikään kuin lyhty voisi painollaan murskata pöydän ja jopa vaunun lattian. Sydäntä suojaava lasi oli vuosien noen ja lian peitossa, eikä sitä näyttänyt saavan puhtaaksi, vaikka Nerys koetti hinkata sitä rätillä. Niinpä hän avasi lasin pienestä mekaanisesta vivusta, joka näytti täydellisesti sulautuvan merkillisten kirjoitusten sekaan.

Lyhdyn sisällä oli vaalea kivi sydämen virkaa toimittamassa. Se näytti siltä kuin se olisi aina ollut paikoillaan, ja kun Nerys yritti liikuttaa sitä, se ei hievahtanutkaan. Jospa se oli jokin outo tulikivi, joita tietäjät käyttivät? Nerys liikahti paikaltaan ja varasti liekin läheisestä lyhdystä. Vaalea kivi näytti vastustelevan ensin, kunnes se leimahti kirkkaaseen valkoiseen liekkiin niin äkisti, että Nerys oli pudota tuolilta säikähdyksestä.

Vaistomaisesti Nerys sulki lyhdyn lasin. Ensin tumman noen ja lian läpi ei näkynyt juuri mitään. Kirkas valo tanssi ja hehkui lyhdyn sisällä aivan kuin sillä olisi ollut oma elämänsä. Sitten Nerys huomasi, kuinka lyhty vaikutti erilaiselta, eri väriseltä. Lasipinta näytti kääntyilevan ja muuttavan muotoaan ja kirkas valkoinen valo piirsi liikkuvia hahmoja tumman pintaan tavalla, joka sai mielikuvituksen laukkaamaan.

Nerys ei voinut kuin tuijottaa alati muuttuvia muotoja. Jopa lyhdyn metalli muuttui vaaleaksi ja oudot kirjoitukset näyttivät elävän liekin lepatuksen lumossa. Leirin äänet olivat kaikonneet kaukaisuuteen, mikäli niitä todella enää oli olemassa. Ja samaan aikaan Nerykselle tuli vahva tunne siitä, ettei hän ollut yksin. Lyhdyn liekki asettui hiljaiseen tanssiin ja samassa ovelta kuului voimakas koputus, joka sai Neryksen sydämen hyppäämään kurkkuun.

Kuka siellä, hän ajatteli, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Ovi näytti vaaleassa valossa jotenkin epätodelliselta aivan kuin se olisi ollut suuren kaupungin portti.

Koputus toistui. Kolme vaativaa ja painavaa kolausta, jotka saivat ihon kananlihalle. Nerys otti hataran askeleen. Epämääräinen pelko ja uteliaisuus taistelivat hänestä yhtä aikaa, ja olivat tehdä Neryksen hulluksi. Askel, toinen, kolmas. Nerys oli jo ovella. Yöilma tuntui vahvana sen toisella puolen. Toinen maailma.

Koputus toistui jälleen. Nyt ääni tuntui kuin moukarin iskuilta. Viimeisellä Nerys miltei odotti, että ovi antaisi periksi ja hajoaisi säleiksi. Hiljaisuus laskeutui kuitenkin vaunun ylle raskaampana kuin koskaan ennen, eikä Nerys kestänyt sitä peloista huolimatta. Hän ei kestänyt täydellistä hiljaisuutta, joka tuntui verhoutuvan epämääräiseen kaihoon. Käsi painui ovenkahvalle ja ovi aukesi.

Vaunun portaiden juurella seisoi hupulliseen viittaan kietoutunut hahmo, jonka silmät loistivat tähtien valoa ja haaleaa lämpöä.

”Hei Apila”, naisen ääni kuiskasi ja ohuet huulet kääntyivät hymyyn.

Nerys tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin ja jatkavan sitten pauhaten eteenpäin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tämä ei voinut olla totta.

”Lin-täti?” Nerys henkäisi ääni väristen.

”Lasketko minut sisään?” nainen vastasi ja ojensi kalpean kätensä Nerystä kohti.

”Mutta- Tietysti. Tule sisään”, Nerys sai vaivoin sanotuksi ja perääntyi muutaman askeleen. Nousiko nainen portaat ylös vai ei, sitä Nerys ei kuullut. Hän hätkähti, kun ovi sulkeutui. Koko vaunu kylpi kalpeassa valossa.

”Olet kasvanut. Sinä hehkut”, nainen sanoi ja otti hupun päästään. Tähtivalossa kylpevät silmät sädehtivät lyhdyn valossa.

”Sinä- Luulin, että-”, Nerys änkytti ja oli kompastua jakkaraan.

”Olen vaeltanut pimeyteen, Apila” nainen vastasi rauhallisesti, mutta surunkaihoisalla äänellä.

Apila oli Neryksen vanha lempinimi, jota Lin-täti oli käyttänyt kauan sitten. Siinä oli yhä kesäinen sointi surusta huolimatta, ja Nerys tunsi ikävää, jonka hän oli jo ennättänyt haudata vuosia aikaisemmin. Mutta nyt hänestä tuntui kuin hän olisi lapsi taas. Kuinka monta kertaa Lin olikaan häntä lohduttanut? Kuinka monta kertaa puhunut sukkeluuksia ja hullutellut?

”Aavemieleksi sitä kutsutaan… Erikoista, että sinä löysit sen”, Lin kuiskasi ja istuutui pöydän ääreen selkä hieman kumarassa aivan kuin hän olisi kantanut raskasta taakkaa. Tädin läsnäolo sai rauhallisen valkoisen liekin lepattamaan villisti.

”Mitä tapahtui? Sinä katosit”, Nerys sanoi hiljaa tätiään katsellen. Lin oli liittynyt Seikkailijoiden kiltaan eräänä syksyisenä aamuna ja jättänyt karavaanin. Nerys muisti yhä, miten täti oli halannut häntä lujasti ja luvannut palaavansa vielä takaisin katsomaan, miten Apila voi. Lin oli ollut silloin saman ikäinen kuin Nerys nyt.

”Niin. Se on surullista. Tiedäthän, että olisin niin kovin halunnut vielä palata”, Lin sanoi ja lämmitteli nyt käsiään lyhdyn hehkussa.

”Ja minä aina odotin. Odotin, että ilmestyisit”, Nerys sanoi pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan. Lin-tädin olivat seikkailut vieneet, mutta se vähä, mitä karavaani kuuli, kuulosti uskomattomalta. Lin oli auttanut niin monia.

”Olen pahoillani, Apila-rakas. Minäkin niin toivoin… Ikävöin kotia viimeiseen asti, kunnes pimeys tuli. Ja kauan kuljin, eikä minulla ole sille sanoja, mutta olen iloinen… Että sain hetkeksi pysähtyä tähän sinun luoksesi”, Lin kuiskasi ikään kuin varoen rikkomasta vaunun herkkää rauhaa. Hänen katseensa lepäsi lyhdyn valossa, ja Nerys kuvitteli, kuinka pimeys piiritti vaunua joka puolelta.

”Pimeys? Rakas täti, kerro minulle. Voinko auttaa sinua?” Nerys kysyi ja asettui nyt varovasti tätinsä viereen.

”Minulla ei ole sanoja, ei enää. Olen pahoillani. Olen pahoillani kaikesta”, Lin sanoi surullisena, silmät valkoista hehkuen.

”Älä ole. Sinä olit niin rohkea. Paljon rohkeampi kuin kukaan täällä. He muistavat yhä. Minä muistan sinut aina, enkä unohda yhtäkään kesäistä päivää kanssasi”, Nerys sanoi. Lyhdyn valo oli nyt himmeämpi ja haaleampi. Lin-täti otti hitaasti kätensä pois sen hehkusta.

”Minua kylmää”, Lin kuiskasi ja katsoi Nerystä surullisilla silmillään.

”Minä olen tässä”, Nerys vastasi ja halasi sitten kauan sitten kadonnutta. Halasi pitkään kylmästä välittämättä kesä sydämessään.

”Auta minua. En halua olla yksin…” Lin vastasi surullisena. Aavevalon loihtimat kädet kiertyivät viileinä Neryksen ympärille. Hän tunsi, kuinka Lin-täti vavahti ja sitten… täti itki. Hän itki hiljaista yksinäistä itkua jossain kaukaisuudessa, jossa oli läsnä tuhat kasvotonta. Tuhannen labyrintin takana. Pimeässä ne kulkivat ja elivät, eivätkä löytäneet tietään ulos. Ehkä eivät halunneetkaan? Eivät halunneet sitä kenellekään.

”Lin-täti? Missä sinä olet?” Nerys kysyi pimeydessä, yön ja päivän tuolla puolen, peloissaan. Yksinäinen itku kuului yhä kauempana, kunnes kasvottomat tulivat tuhansine painajaisineen. Joku tarttui häntä lujasti olkapäästä. Nerys kirkaisi ja heräsi.

”Nerys! Tria tässä! Näit hirveää painajaista” Tria sanoi vakavana ja silitti nyt kevyesti Neryksen olkapäätä.

Sydän hakkasi ja Nerykseltä kesti hetki tajuta, missä hän oli. Turvassa, omassa vaunussaan. Trialla oli märät hiukset. He kävivät uimassa. Ja lyhty- Lyhty seisoi pöydällä yhtä vanhana kuin ennenkin vailla vaalea valoaan. Oliko se ollut unta? Varmuuden vuoksi Nerys laittoi lyhdyn takaisin nyssäkkään.

”Niin taisin- Nukahdin, kun-” Nerys sanoi vapisten ja huokaisi syvään. Samassa ovi kävi ja Tarek ja Seela palasivat uintireissultaan iloisin mielin.

Tria halasi Nerystä pikaisesti, mutta tarpeeksi lämpimästi karkoittaakseen viileyden, joka oli jäänyt vaivaamaan. Muut häärivät mennäkseen yöpuulle, mutta Neryksen ajatukset aaltoilivat kaukaisuudessa.

”Hyvää yötä ja kohti uusia seikkailuja”, Tria sanoi viimein ja käänsi kylkeä punkka narahtaen.

”Hyvää yötä, huomenna taas tien päälle ja kohti Trienneä”, Tarek sanoi haukotellen.

Nerys kuunteli yötä ja sen turvallisia ääniä. Vartijoiden hiljaista mutinaa leiritulella, tuulen huminaa ja pöllön huhuilua. Hän muisteli sitä sumuista syysaamuna kauan sitten. Tätinsä rohkeutta – zanin rohkeutta, joka ei koskaan kuihtuisi.

”Miksei kauemmaksikin?” Nerys sanoi hiljaa itselleen ja nukahti yön syliin.
 

Runonlaulajien polku

Silmissä sumeni ja maailma pyöri. Jylhät vuorenhuiput keikkuivat hämärän läpi, ja tuuli ujelsi kivien lomassa muistuttaen synkistä aavekertomuksista, jotka olivat ottaneet lapsisielun pitkiin viileisiin kouriinsa. Rurn piti lujasti kiinni rosoisesta kalliosta ja oli näkevinään pilviudun keskellä pitkiä kalmankalpeita hahmoja. Ne katsoivat häntä, etsivät sitä unohtunutta lapsen sielua, jota kutsua luokseen. Muistatko Rurn?
 
”Rurn? Lepää hetki”, miehen möreä ääni sanoi jostain ylempää.
 
Rurn lysähti kalliota vasten, jonka pintaan oli aikoinaan kaiverrettu kiemurtelevia käärmeitä sekä voimallisia riimuja. Runonlaulajien polku uhmasi luonnonvoimia ja koko maailmaa, niin sanottiin. Ja ylös korkeuksiin oli Rurnkin vaeltanut, yhä ylemmäs etsimään runonlaulajien salaisuutta. Tietysti suuret salaisuudet oli piilotettu hyvin ja hankaliin paikkoihin, johon oli käytävä raskas matka. Henkinen vai fyysinen? Vuori taisi kysyä molempia.
 
”Juo jotain”, naisen ääni sanoi ja Rurn tunsi kosketuksen olkapäällään. Hämärän läpi ilmestyvät kirkkaat siniset silmät, loput kasvoista olivat hupun ja huovan peitossa. Jäähuurre oli vallannut osan huppua.
 
Rurn otti kulauksen vesileilistään. Vielä alempana hän oli puhkunut tarmoa ja mestari Harlan oli puuskuttanut viimeisenä. Mutta vuorten valtiaat tekivät usein kolttosia, niin sanottiin. Vuoren väki, vallattomat ikiaikaiset möröt. Ilma oli ohutta hengittää ja se leikitteli kokemattomalla. Siniset kirkkaat silmät katsoivat häntä yhä. Miksi mestari Irna pysyi sitten tolpillaan? Ei hän ollut Vorgan karusta maasta, vaan kaukaa etelästä.
 
”Meillä on lyhyt matka enää. Miten Rurn jakselee?” möreä ääni kysyi. Mestari Harlan oli jossakin korkeammalla. Kivien takana.
 
”Elää. Tajuissaan”, nainen vastasi hengitys huuruten ja tarjosi kätensä auttaakseen Rurnin pystyyn.
 
Maailma asettui takaisin paikoilleen. Jylhä vuoristomaisema terävöityi ja Rurnin silmät katselivat lumihuippuja, jotka kisailivat pilvien kanssa. Tuuli kävi yhä ja kylmyys alkoi hiipiä luihin ja ytimiin. Ei olisi pitänyt pysähtyä. Vuoret eivät koskaan antaneet armoa. Vorga ei antanut armoa heikoille, sen asukkaat sanoivat. Vaanit – urheimmat kaikista. Sen Rurn tiesi.
 
”Pärjään kyllä”, Rurn sanoi koettaen kuulostaa urhealta. Tämä oli ensimmäinen matka Runonlaulajien polulla. Se kertoi paljon siitä, millainen kohtalo laulajalla olisi. Suuri kohtalo tiesi suurta kunniaa.
 
Nainen nyökkäsi. Mestari Irna oli ollut vaitelias koko matkan ja puhuessaankin vähäsanainen. Mutta siniset silmät hohtivat auringon valaiseman lumen valoa ja ne katselivat tarkkaavaisesti kaikkea. Ei hän ollut runonlaulaja, ei suurieleinen soturi eikä metsästäjä, sen Rurn tiesi. Irna tuntui aina jotenkin olevan läsnä ja poissa samaan aikaan. Ikään kuin hän olisi kietoutunut maailmojen välille. Ehkä sitä hän juuri olikin? Seikkailijoiden kilta kulki omaa tietään kaiken keskellä ja uskalsi kohdata jokaisen maailman.
 
Rurn otti ensin muutaman varovaisen askeleen, kunnes oli varma, että vuoren väen loitsut olivat poissa. Nuorukainen astui rohkeasti eteenpäin ja huomasi nyt mestari Harlanin istuvan ylempänä olevalla kielekkeellä. Lyhyt matka enää. Vanha runonlaulaja seurasi häntä katsellaan ja kuuran valkaisema parta sulautui jääkarhunturkisviittaan. Rurn astui uupuneena tasaiselle kielekkeelle, jonka reunuksia koristivat vanhat alhokivet, muinaisen kansan lahja maailmalle, magian lähde.
 
”Olemme perillä”, Harlan sanoi ja nousi ylös. Miehenjärkäle katseli Rurnia ja sitten Irnaa, joka katseli kiviä pohtivan näköisenä. Tuuli tuiversi yhä kivien kätköissä, mutta alhokivien kohdalla äänet kuulostivat erilaisilta, jotenkin eläviltä.
 
”Runonlaulajien salaisuudet”, Rurn sanoi hiljaa itseksekseen.
 
”Yö saapuu pian. Voi olla, että luolan suu on peittynyt lumeen, jos kukaan ei ole käynyt täällä hetkeen. Saa nähdä, tulkaa”, Harlan sanoi ja lähti kapuamaan ylös kapean kallionkolon luota.
 
Ylempänä rinteessä oli kuin olikin luola. Sen suuaukko oli tuskin metriä korkeampi, mutta pienet yksityiskohdat luolan ulkopuolella paljastivat, että vierailijoita oli käynyt paljon vuosien aikana. Harlan rymysi ensimmäisenä tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa ennen kuin ahtoi suuren ruhonsa ahtaasta aukosta sisälle. Aurinko paistoi jo matalalta. Yö saapuisi pian.
 
Tulisija hehkui punaisena ja Rurn kaivoi repustaan pari halkoa. Ne syttyivät nopeasti ja kirkkaat liekit nousivat valaisemaan hämärää luolaa, jonka seiniä koristivat ikivanhat maalaukset. Osan Rurn tunnisti vaanien ikiaikaisiksi tarinoiksi, osa oli hänelle tuntemattomia. Kuvat tanssivat liekkien leimussa ja mieli liikkui maailmojen välillä, jossa uudet tarinat syntyivät. Vaanit kävivät sotaa, joko muiden merillä tai omissa laaksoissaan. Väkevä kuin vaani, sanottiin muualla.
 
”Huomenna aloitamme alhokivien luona. Myös unella on sijansa täällä, Rurn, vaikka unet voivatkin olla vahvoja. Tällä vuorella on paljon sellaista, mikä on henkien kätkemää. Sellaista, mikä on unohtunut, kun vaanit astuivat ensimmäistä kertaa ulos vuorten uumenista. Nuku siis ja uneksi. Anna mielesi levätä ja astua kevyesti”, mestari Harlan sanoi ja hänen äänensä kumisi luolassa.
 
Mestari Irna lämmitteli käsiään ja sinisissä silmissä hehkuivat liekkien tanssit. Seikkailijoiden killan mustavalkoinen aurinko erottui hämärässä naisen kuluneesta asepaidasta. Harlan ja Irna olivat tunteneet jo vuosia – olihan Irna myös Dargan klaanin kunniajäsen. Se oli suuri kunnianosoitus vaaneilta, jotka usein karsastivat muukalaisia – ja etenkin salaperäisiä zaneja, joihin Irnakin lukeutui.
 
”Hyvää yötä”, Irna sanoi ja asettui luolan seinustalle makuupussiin käpertyen.
 
Rurn kohensi tulta vielä hetken, mutta asettui sitten itsekin makuulle. Seinien kuvat tanssivat hämärässä, kunnes ne vilistivät lähestyvään unimaailmaan kohtaamaan kauan sitten menneen. Niille öisen tuulen loihtimat laulut olivat rakkaita ja täynnä muistoja.
 
Aamulla Rurnista tuntui, että yö oli kestänyt ikuisuuden. Luolan hämärässä teki vain mieli kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, mutta hiljaisuus sai nuorukaisen aistit terästymään. Harlan ja Irna olivat poissa ja tulisijassakin oli enää vain kekäleitä. Rurn keskitti kaikki voimansa ja vääntäytyi ulos makuupussistaan luolan viileyteen. Ulkona aurinko paistoi kirkkaasti ja silmiään suojaten nuorukainen kömpi ulos.
 
Harlan ja Irna olivat alhokivien luona, molemmat omiin ajatuksiinsa syventyneinä.
 
”Rurn! Hyvä, voimme aloittaa. Mitä unet kertoivat sinulle?” Harlan kysyi.
 
Rurn pinnisteli muistiaan. Unia oli ollut paljon, mutta niitä tuntui olleen kokonainen vuorellinen. Oli vaikea sanoa, mistä ne alkoivat ja mihin ne päättyivät.
 
”Loputtomasti”, nuorukainen vastasi ja asteli alhokivien keskelle.
 
”Hmm, katsotaan miten asettuvat. Tämä on Runonlaulajien tie, kuten tiedät ja me olemme huipulla. Haluatko katsoa tulevaan?”
 
”Haluan”, Rurn sanoi itsevarmana.
 
”Hyvä on. Valitse yksi alhokivistä ja istu sen eteen. Älä huoli, täällä ei ehdi tulla kylmä. Valitse tarkoin, luota vaistoosi. Sitten tiedät mihin asettua”, Harlan sanoi arvoituksellisesti.
 
Rurn nyökkäsi hitaasti ja hieman epävarmana. Vaisto… Kuin metsästäjällä? Kuin soturilla? Varkaalla? Laulajalla? Rurn asteli ja lumi narisi kenkien alla. Alhokivet näyttivät ensin kaikki samanlaisilta, sitten niissä alkoi näkyä yksityiskohtia. Käärmeiden asennot, pienet kuluneet symbolit.
 
Osa alkoi vaikuttaa tutulta, toiset vierailta. Rurn asteli ympäri ja pysähtyi välillä. Kaikki muu tuntui unohtuvan ja hän tunsi, miten osa kivistä oli selvästi lämpimämpiä kuin toiset. Lopulta valinta tuntui helpolta. Aivan kuin hän olisi aina ollut täällä.
 
Rurn istuutui alhokiven viereen. Tuntui keväältä, vanhalta keväältä, joka oli jo osa muistoja, mutta pulppusi sieltä takaisin mielen päälle ja sydämeen asti. Aurinko valaisi maan, kuu kiersi ja suuteli sitä hellästi. Maailma hehkui elämää ja Rurn tunsi, miten siinä oli hyvä kulkea, ja miten jokainen polku tuntui tutulta. Tärkeintä oli, että hän valitsisi itse samalla tapaa kuin tällä vuorella. Niin hänen kohtalonsa olisi selvä niin päivällä kuin yöllä, auringon ja kuun alla. Rurn sulkeutui osaksi niiden kiertoa, kuunteli unohtuneita lauluja, joita tuuli toi.
 
Kuu hohti, kun Rurn nousi alhokiven luota. Yön tähdet tuikkivat taivaalla ja vuoret niiden alla lepäsivät sinisessä lumoavassa valossa. Rurn veti keuhkoihinsa vuoriston kirpeää kylmää ilmaa ja henkäisi. Kauanko olin poissa? Olenko yhä omassa ajassani vai astuinko jonnekin kauas kaiken tuolle puolen, johon maalausten ihmisetkin menivät.
 
”Mitä Runonlaulajien tie kertoi sinulle?” Irna kysyi ilmestyen yhden alhokiven takaa. Kuunvalo heijastui silmistä kirkkaana.
 
”Sen, että minun tulee seurata omaa polkuani. Tehdä omat valintani. Ja sen voi sanoa, mutta…”
 
”On eri asia tuntea se”, Irna sanoi hymyillen.
 
”Niin. Kuin aurinko ja kuu… Ne pitää tuntea. Ja me olemme samanlaisia. Emme vain aurinko tai kuu, vaan molemmat”, Rurn sanoi ja katsahti vaistomaisesti alhokivien kaiverruksia. Kuut ja auringot kiersivät niitä käärmeiden ja riimujen suojeluksessa. Valintoja päivässä ja yössä. Valintoja omasta sisimmästä, elämästä.
 
”Tasapaino, niin itsessä kuin maailmassakin”, mestari Harlan sanoi ja asteli alas kapeaa polkua. Hän hymyili partansa seasta.
 
Rurn hymyili ja nyökkäsi hitaasti. Sitten hänen katseensa siirtyi maailmaan, joka lepäsi tähtien alla. Siellä hänen polkunsa kulkivat auringon ja kuun alla. Ne kulkivat ja risteilivät kauemmas kuin hän olisi osannut unelmoida. Ja Rurn tiesi, mistä kulkea.

 

Jättiläinen

Kakspennin satama oli paras paikka maailmassa, vaikka kaikki merellä purjehtineet vannoivatkin, että satama oli parasta vain pitkän merimatkan jälkeen. Maia ei tosin ollut laivalla vielä purjehtinutkaan, mutta aika muuttaisi sen. Hän kasvaisi, olisi voimakkaampi ja ketterämpi ja jonakin päivänä hän astelisi ylpeänä merimiessäkki olalla jykevää laituria pitkin ja jättäisi sataman tutut merkit taakseen. Silloin koko maailma olisi hänelle auki.

Nyt Maia seisoi lempipaikassaan vanhan unohdetun soutuveneenrähjän päällä ja katseli, kuinka satama kuhisi. Paikka totisesti oli kuin saaren sydän, alati sykkivä kaiken siirtävä voima, joka mahdollisti kaiken, mitä vain itse halusi. Kaikki eivät palanneet takaisin kotiin, jotkut jäivät sille tielleen, mutta se kuului elämään. Se täytyi hyväksyä tai sai alati pelätä seuraavaa päivää.

Maia hyppäsi nopeasti alas veneen päältä. Tänään ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään, mitä meri toi satamaan, ei aikaa kuunnella kaappareiden kerskailua seikkailuistaan Ithalian ja Frynin vaarallisilla vesillä. Maialla oli tärkeä tehtävä ja siitä syystä hän suuntasi kohti kallioiden lomassa kohoavaa Kakspennin kuhisevaa muurahaispesää, jonka rakennukset koostuivat niin kivestä kuin vanhoista laivan osista.

Ahtailla kujilla saattoi törmätä jos jonkinlaiseen kulkijaan. Monet saapuivat Kaapparisaarille paettuaan menneisyyttään, toiset silkasta seikkailun ja romantiikan palosta. Jopa Maia osasi erottaa ne, jotka olivat uusia ja vähän kokeneita, sillä he notkuivat tarkkaavaisina omissa ryhmissään ja koettivat sulautua parhaansa mukaan.

Maia ohitti pienen joukon haaleja, jotka olivat luultavasti paenneet orjan asemastaan Ithalian saloilta. Heidän silmistään näki, etteivät he enää palaisi kotiin, vaan aikoivat rakentaa tulevaisuuden kaappareiden parissa, jotka olivat vieraanvaraista sorttia. Olihan moni heistä tai heidän esivanhemmistaan saapunut myös saarelle tavalla tai toisella jättääkseen jotain taakseen. Sellainen paikka Kaapparisaaret olivat, kirjava ja iloinen, täynnä elämää, täynnä vapautta.

Kiire oli kuitenkin nyt päällimäisenä mielessä. Maia jätti uudet tulokkaat etsimään onneaan ja suuntasi ylös kapeita portaita, jotka johtivat Äitien toriksi kutsulle ahtaalle aukiolle. Jo hieman hengästyneenä Maia koputti tummanpunaiseksi maalattuun oveen ja odotti. Kesti tovin, ennen kuin ovi avautui ja nuori nainen katseli Maiaa kysyvänä.

”Äiti- Tarkoitan, että mummo lähetti, koska-” Maia aloitti.

”Tiedän, mitä etsit. Ziranna ei ole täällä, eikä kukaan muukaan. Tuli hätätapaus ja enemmän kuin yksi. He ovat poissa, osa naapurisaarilla asti”, nainen sanoi laskeutuen polvensa varaan Maian eteen.

”Eivät täällä? Mutta mummo sanoi, että on kiire. Minut lähetettiin hakemaan”, Maia henkäisi.

”Olen pahoillani, mutta en tiedä, milloin he palaavat. Mistä kylästä tulet?”

”Korpusta”, Maia sanoi nyt hieman hätääntyneenä. Mummo sanoi, että asia oli tärkeä. Että oli kiire. Että piti juostakin. Maialle oli tulossa pikkusisko – tai ehkä veli? Mummo oli sanonut, että sen näkee tähdistä. Että monet asiat näkee tähdistä.

”Ei siis kovin kaukana. Parantaja voisi auttaa, ellei hän ole merellä”, nainen sanoi ja laski kätensä rauhoittavasti Maian olalle.

”Mummo sanoi, että on kiire. Missä parantajan talo on?” Maia kysyi nopeasti.

”Korpinkulmassa.”

”Kiitos!” Maia sanoi ja pinkaisi juoksuun ajatukset myrskyn lailla vyöryen. Korpinkulmassa oli outoa väkeä, taikuuttakin. Ja siellä haisi aina kummalliselle. Parantajien rohdoille.

Korpinkulma nukkui hiljaisena keskipäivän raukeutta, kun Maia saapui sinne puuskuttaen. Parantaja Scor Yksisilmä oli Maialle tuttu, sillä mies oli joskus käynyt Korpussa auttamassa kyläläisiä, kun puolet väestä oli kuumetaudin kourissa. Maiakin oli saanut pahanmakuista lääkettä, jonka maku toi mieleen lepakon siivet, vaikka Maia ei sellaisia ollut syönytkään.

Rämisevään soittokelloon vastattiin nopeasti, mutta Maia sai kuulla samanlaisen tarinan kuin Äitien torillakin. Scor oli merillä. Veri kuulemma veti aina vähän väliä retkille, senhän jokainen kaappari tiesi hyvin. Apulainen, joka oli varsin uusi tulokas, näytti kuitenkin pohtivan ratkaisua kiireiseen pulmaan.

”Kuule tyttö, Korpinkulman majatalossa on joukko matkalaisia. Seikkailijoiden killan väkeä. Heidän joukossaan on monenmoista tietäjää ja taitajaa, ehkä he voivat auttaa sinua?”

Muukalaisia. Maialla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Hän kiitti apulaista ja kiiruhti sitten kahden tummiin verhoutuneen salaperäisen kulkijan välistä päästäkseen majataloon. Seikkailijoiden killasta Maia oli toki kuullut. Kerrottiinhan heistä monenlaisia tarinoita, sellaisiakin joissa kaapparit olivat olleet heidän kanssaan tukkanuottasilla. He olivat merkillistä, mutta osaavaa väkeä, joihin oli syytä pitää varauksellinen välimatka.

”Mitäs tyttö täällä? Oletko eksynyt?” emäntä kysyi varsin nopeasti, kun Maia oli päässyt sisään. Ääni kantoi jostakin suuren tiskin takaa savuverhon lävitse.

”E-en. Etsin niitä seikkailijoita? Asuvatko täällä?” Maia kysyi reippaasti. Mummo oli sanonut, että aina kuului reippaasti vastata, että muuten ei kukaan ymmärtänyt.

”Seikkailijoita vai? Ovat tuolla syömässä. Mitäs oikein haluat haastella?” emäntä kysyi, mutta Maia oli jo menossa kohti seuruetta, joka oli varannut itselleen loosin, jota koristivat vanhat kalastusmuistot.

Maia pysähtyi loosin kynnyksellä ja katsoi hetken joukkiota. Kolme miestä ja kaksi naista. Kaikilla mustan ja valkoisen halkaisema aurinkotunnus päällystakissaan. He näyttivät kokeneilta, ihmisiltä, jotka olivat nähneet vaaroja silmästä silmään ja palanneet kertomaan niistä. Hymy oli heidän huulillaan, katseissa vahva toveruus. Maia tunsi hetkessä itsensä vieläkin pienemmäksi, varsinkin kun pöydän päädyssä istuva iso mies kääntyi katsomaan häntä.

”Terve”, mies sanoi möreällä äänellä. Hänellä oli syvänmusta tuuhea parta. Kasvoilla ja käsissä oli arpia, varmasti monien taisteluiden aikaansaannosta. Soturi, roteva ja karaistunut.

Maia nielaisi. Hän tunsi, miten kaikki olivat kääntyneet tuijottamaan. Ateria oli jäänyt kesken.

”Älä pelkää. Onko sinulla asiaa?” mies jatkoi.

”On. On minulla. Onko teistä joku parantaja?” Maia kysyi niin rohkeasti kuin pystyi. Muukalaiset tuijottivat häntä tarkkaavaisina.

”Valitettavasti meillä ei ole parantajaa mukana. Habean on tulossa vasta myöhemmin”, toinen joukkion naisista sanoi.

”Totta… Kerrohan, tyttö, mikä on hätänä? Ehkä voimme jotenkin auttaa?” iso mies kysyi.

”Mummo sanoi, että tarvitaan lapsenpäästäjä. Äitien torilla ei ollut”, Maia vastasi reippaasti, kuten mummo oli opettanut.

Ison miehen kulmat kohosivat hieman ja muut seurueen jäsenistä katsoivat häntä.

”Sinähän olet lapsenpäästäjä, Aristos”, nainen sanoi hetken päästä.

”Älkää puhuko hulluja, äitini oli. Minä vain autoin ja siitä on jo kauan”, iso mies vastasi.

”Silti. Kakspennissä ei ole edes parantajaa tällä hetkellä”, nainen jatkoi ja muut tuijottivat Aristosta hiljaisena. Maia myös.

Mies laski kolpakon pöydälle hiljaisen mutinan saattelemana ja kääntyi sitten hitaasti Maian puoleen.

”Hmm. Arvatenkin on jo kiire. Voin tehdä sen, minkä pystyn”, mies sanoi painokkaasti.

Maia nyökkäsi reippaasti. Mummo sanoi, että oli kiire. Ja tärkeää.

”Mennään sitten. Asutko täällä? Vai jossain lähellä?”

”Korpussa.”

”Saat näyttää tietä.”

”Selvä!”

Maia kiiruhti halki Kakspennien kuljien ja katujen jättiläinen vanavedessään. He keräsivät katseita matkallaan, niin kaappareiden kuin uusien tulokkaidenkin. Hetken Maia tunsi olevansa kuin sadussa – niissähän oli jättiläisiä.

Kakspennistä pääsi pois kivikkoisia polkuja pitkin, ylämäkeen. Aurinko paahtoi korkealta käsin. Maian tunsi, miten matka otti voimille, kun oli niin kamala kiire.

”Hyppää reppuselkään. Mennään rivakasti, vaikka pippurinen oletkin”, iso mies sanoi.

Maia kipusi miehen selkään ja niin sitä mentiin. Oma isä muistui mieleen, vaikka siitä oli jo aikaa, kun hän oli kadonnut. Koko laiva oli kadonnut. Maia muisti vain, miten isä oli tehnyt hänestä jättiläisen.

”Tuo kukkula, nuo tuulimyllyt. Siellä on Korppu”, Maia huudahti, kun matkaa oli jo taitettu pitkälti auringon alla. Kukkulan rinteitä oli pengerretty ja kivetty kasvimaiksi, ja alhaalla rannalla nukkuivat kalastajien ketterät ja pienet purret.

Kylän väkeä tuli heitä vastaan, mutta kukaan ei tohtinut liiaksi lähestyä jättiläistä ja pientä tyttöä. Maiaa moinen huvitti suuresti, vaikka olisihan hän itsekin säikähtänyt moista miekkosta. Kotitalo häämötti edessä ja mummo jo tähysteli pihamaalla.

”Mummo! Mummo! Löysin apua!” Maia huusi ja laskeutui alas miehen selästä.

Mummo tuijotti tulijaa yhtä äimistyneenä kuin kylän väkikin, mutta jättiläinen puhui lempeästi ja lyhyesti. Hänen äänessään oli aimo annos meren elävää ja rauhallista voimaa, joka tyynnytti mielen myrskyt.

Maia ei kuullut kaikkea, mitä mummo ja jättiläinen sanoivat toisilleen, mutta mies astui sisään taloon mummon perässä. Kyläläiset katselivat hyvän matkan päästä uteliaina ja Maiasta tuntui kuin koko maailma olisi yhtäkkiä tullut heidän taloonsa, toivottamaan hänen pienen sisaruksensa tervetulleeksi.

”Jos maailma todella on sellainen, minun täytyy joskus tehdä vastavierailu”, Maia puhui hiljaa itsekseen, kunnes mummon ääni katkaisi tytön lennokkaat ajatukset.

”Maia! Tarvitaan lisää vettä kaivolta! Menehän joutuin!”

Tyttö juoksi. Hän juoksi hymyillen auringon alla.

Pimeyden virrat

Yövartijoiden saappaiden rytmikkäät askellukset kumisivat laiturilla ja havahduin hiljaa keinuvasta unestani asuntoveneeni hämärään. Heräsin tätä väliä aina muutenkin öiseen aikaan. Uni ei enää maittanut samalla tapaa kuin ennen, joten makasin selälläni ja kuuntelin yön ääniä, joita kaupunki loihti esille.

”Dabbasta oppii pitämään, jos osaa tanssia kuin vesi.”

Muistin edelleen kiltamestarin sanat, kun olin saapunut Fryniin nuorukaisena kaukaa pohjoisesta. Olin luullut viettäväni vaanien maassa aikani, virtasihan veressäni lumi ja jää, mutta toisin kävi. En ollut uskoa silmiäni, kun käsky kävi aina Frynin pääkaupunkiin asti. Onneksi nuorena sitä uskaltaa.

Käännyin kyljelleni ja vanha vamma alkoi oitis oikutella. Hitto. Vanhuus ei tosiaan tule yksin, mutta sen ymmärtää vasta, kun on tarpeeksi vanha. Kilta tarjosi minulle ystävällisesti edelleen rohtoja, vaikka vierailin salissa tätä nykyä enää harvoin, lukuunottamatta joitakin juhlia. He istuttivat minua kunniapaikalla kuin mitäkin muinaismuistoa.

Avasin empimättä rohtopullon korkin. Anis tuoksui vahvasti.

Hitto sentään, viinakin oli alkanut maistumaan. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta minä en ollut lähtenyt Seikkailijoiden killasta, eikä kilta minusta – ei vaikka, miten olisi välillä tehnyt mieli palata pohjoiseen ja nähdä vielä kerran Vorgan vuoret ja lumikentät.

Vartijoiden saappaiden äänet voimistuivat ja pysähtyivät sitten. Heiltä kesti tovi huomata soittokelloni, joka oli jäänyt päivän kalansaaliin alle. Vihasin sitä kilahdusta, mutta en koskaan saanut aikaiseksi hankkia jotain lempeämpää.

”Mestari Svarn?” vartijan soinnukas fryynin ääni kysyi, kun kilahdus oli soinut.

Makasin hetken ja join uuden huikan rohdosta. Se poltteli sisuksissani, mutta sen tuoma kipu oli parempi verrattuna siihen, mitä tulisi ilman sitä. Könysin hiljaa sadatellen ylös ja avasin oven kannelle.

”Tässä ollaan. Mitä asia koskee?”

Vartijat katselivat minua kunnioittavasti ja hämmentyneestikin. Yöpaitasillani mahdoin olla hämmentävä näky.

”Ylietsivä Shabea lähetti hakemaan teitä. He kaipaavat apuanne arkaluontoisessa seikassa”, vartija sanoi.

Arkaluontoinen. Fryynit olivat ylpeää väkeä, etenkin Dabbassa, eivätkä he mielellään edes sekoittaneet Seikkailijoiden kiltaa asioihinsa, ellei se ollut välttämätöntä. Mutta minuun he luottivat, olinhan ratkaissut monta kiperää ongelmaa vuosien varrella. Ja vanhana näkee asiat niin paljon selkeämmin, kun on kokemusta. Ei, en puhu taistelukirveen kanssa riehumisesta, vaan siitä miten ihmiset näkee ja kuulee. Sillä tapaa jutut ratkeavat omaa tietään.

”Vai niin. Sitten minun paranee vaihtaa vaatteet ja lähteä mukaanne”, vastasin soinnukkaasti ynin kielellä. Palasin pukemaan päälleni ja lähdin yöhön.

Dabba on kaupunki, joka elää sanan varsinaisessa merkityksessä. Lukuisat kanaalit ja muut vesireitit yhdistyvät sokkeloksi, jossa jokilaivat ja -veneet muodostavat alati muuttuvan maiseman. Kelluvat torit yhdistyvät aamuvarhaisella kadotakseen illalla omille teilleen. Muutos on koko ajan läsnä ja se tuntuu ihmisissä ja heidän puheissaan.

Tullessani Dabbaan minä eksyin tuon tuostakin. Eksyin itsestänikin, kunnes ymmärsin alkaa elää niin kuin Dabba: takertumatta mihinkään, koittamatta pysäyttää virtaavaa vettä. Vasta sitten todella opin kielen ja kulttuurin, tarinat ja laulut. Minusta tuli outo pohjoisen mies, joka tunsi kelluvan kaupungin.

Kuljin vartijoiden kanssa kohti Dabban kuuluisaa porraspyramidia, jossa velhot ja velhottaret kokoontuivat johtamaan Fryniä. Ohitimme monia kaupunginosan hulppeita laivoja ja taloja, joiden läheisyydessä virvaliekit tanssivat tuoden hämärää valoaan pimeyteen. Ensimmäiset yöni Dabbassa olin vain tuijottanut niiden tanssia, vaikka olinhan nähnyt tietäjien taikovan niitä ennenkin. Mutta Dabbassa ne tanssivat niin kuin vesi.

Suunnattomassa pyramidissa oli paikka, jossa kaupungin vartiopäällikkö piti päämajaansa ja siellä myös vaikuttivat etsivät, jotka selvittivät kimurantimpia rikosasioita. Murhia ja muita pirullisia rikoksia. Velhosuvut olivat löytäneet aihetta riitoihin. Ylietsivä Shabea oli minua vastassa pitkässä koristeellisessa virkapuvussaan.

”Mestari Svarn, pahoittelen myöhäistä ajankohtaa”, ylietsivä vastasi ja hymyili ohuesti. Hän oli johtanut etsiviä jo kymmenen vuoden ajan, mutta tunsin hänet paljon kauempaa. Aikoinaan olimme olleet napit vastakkain, kun Seikkailijoiden kilta oli auttanut Dabban vartijoita. Shabea oli kuuluisaa velhosukua ja hän oli käyttäytynyt sen mukaisesti. Työ oli ollut hänelle vain leima uralla. Sitten ikä ja kokemus olivat muuttaneet häntä ja velhokuningattaren aseman sijaan hän oli löytänyt kutsumuksensa. Meistä tuli sittemmin hyviä ystäviä.

”Ei hätää. Pitkät yöt sopivat minulle paremmin, kuten tiedät”, vastasin tuttuun tapaani.

Astuin sisään virvaliekkien valaisemaan huoneeseen ja kuuntelin, mitä pimein virta oli luoksemme tuonut tällä kertaa. Shabean ääni kuulosti käheältä, mutta ynin laulu sopi siihen täydellisesti. Hän puhui velhottaren äänellä.

”Mashea Faarel”, Shabea sanoi ja ojensi minulle papyruskäärön.

Kohotin kulmaani. Hemmetti, tämä oli poliittista. Mashea Faarel oli vaikutusvaltaisen velhosuvun tuleva johtaja.

”Tiedät, etten tykkää sekaantua tällaiseen. Velhojen asioita…” murahdin.

”Tiedän, mutta he pyysivät sinua erityisesti. En olisi kutsunut sinua, jos tämä olisi vain velhojen asia. Faarelit eivät ole sodassa kenenkään kanssa ja Mashea oli täydellinen kompromissiehdokas. Tässä on jotakin muuta”, Shabea vastasi.

”Hm”, murahdin hiljaa. Minua oli kerran kysytty selvittämään erästä velhojen riitaa. Liian vaivalloista. Liian vaarallista tällaiselle vanhalle miehelle.

”Kuolinsyy?” kysyin hetken päästä.

”Tuntematon. Silminnäkijöiden mukaan hän vain vaipui maahan ja hetkeä myöhemmin hän oli kuollut”, Shabea vastasi haudanvakavana.

”Hm. Minun täytyy tutkia ruumis”, sanoin hiljaa, ja ylietsivä nyökkäsi.

Pyramidin uumenissa oli viileää ja virvaliekit heräsivät eloon Shabean käden liikkeellä. Mustiin pukeutuneet hahmot liikahtivat syvennyksissä. Pyramidin vartijoilla oli aina yllään kasvot peittävä ilmeetön naamio, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. He eivät koskaan puhuneet mitään, mutta seurasivat sitäkin kiinteämmin. Heistä liikkui mitä kummallisempia huhuja ja tarinoita – tunnetuin kertoi, että vartijat eivät puhuneet, koska heidän äänensä sai ihmisen kuolemaan kauhusta.

Ruumishuoneen viileys kävi luihin ja ytimiin. Otin hörpyn pullosta vähät välittämättä, mitä Shabea oli mieltä. Kuljimme huoneen poikki kivipöydälle, jossa lepäsi miehen ruumis. Hän oli tuskin kahdenviiden. Fryyneille tyypilliset vaaleat hiukset olivat pitkät ja muodostivat koronan pään ympärille. Kaulassa kulki vaalea tatuointi. Tulen ja veden laulu. Katsoin näkyä hetken ja ryhdyin työhön.

”Ei ulkoisia väkivallan merkkejä. Lieviä palovammoja käsissä-”

”Tulen elementti. Sopii velhonsauvaan”, Shabea vastasi hiljaa.

Nyökkäsin ja jatkoin. Rutiinitarkastus. Ei mitään poikkeavaa. Ehkä hän todella oli sairas? Velhot eivät olleet kuolemattomia edes Frynissä. Avasin suun ja päätin tarkistaa löytyisikö sieltä mitään.

”Myrkkykö? Tiedät kai, että me olemme vastustuskykyisiä?” Shabea sanoi.

”Mutta ette immuuneja. Tarvitsen lisää valoa”, vastasin, ja Shabean kädestä karkasi pieni virvaliekki lähelle kuolleen kasvoja.

Ei mitään. Niin luulin ensin, mutta sitten huomasin pienet punertavat pisteet kielen alla. Ne oli melkein mahdoton erottaa, ellei tiennyt, mitä etsi. Ellen olisi noudattanut vaistoani.

”Myrkytys. Luuseitikki”, murahdin.

”Luuseitikki?”

”Ithalialainen. Harvinainen ja vaikea valmistaa. Joku on nähnyt vaivaa. Kompromissiehdokas sanoit?”

”Hmm. Haalit?”

”Tai kreenit tai kuka tahansa. Myrkyn alkuperä voi olla hämäystä. Alkaa vaikuttaa siltä, että joku on satsannut tähän paljon. Joku jolla on resursseja”, sanoin vakavana. Politiikka. Voi hitto. Aina jotain.

”Minun täytyy ilmoittaa asiasta. Oletko käytettävissä, jos…?” Shabea sanoi virvaliekkin tanssiessa hänen ympärillään.

”Hm. Ehkä”, vastasin ja otin kulauksen pullosta. Tässä kaupungissa kauneus ja kuolema kävivät joskus käsi kädessä, mutta velhoista oli syytä pysyä loitolla. Minun oli syytä raportoida tästä illasta killalle. He tiesivät, mitä tehdä.

”Hyvä on”, Shabea vastasi hiljaa.

Astelimme hiljaisina pois kuolleiden kammioista. Vartijat eivät liikahtaneetkaan paikoiltaan. Minua kylmäsi yhä enemmän. Kauanko jaksoin tätä? Kuukausia? Vuoden?

Tunsin helpotuksen, kun astuin viimein ulos pyramidin uumenista. Horisontti kajasti jo aamun ensivaloa, joka sai virvaliekit lepattamaan villisti ja sitten katoamaan. Kalastajat palasivat Dabbaan ja kiirehtivät varaamaan parhaat paikat kanavien ja vesialueiden liepeiltä. Heidän äänensä herättäisivät pian ihmiset veneistään ja kodeistaan.

Seikkailijoiden kilta kellui Puolen kuun kanaalissa ja astelin lankkua pitkin sisään laivakolossiin, jossa olin viettänyt niin monta vuotta. Harjoitussalissa kaikuivat jo metallin kalske ja puisten harjoitusaseiden kolahdukset. Vanha vuodettu hiki tulvi sieraimiini herättäen unohdettuja muistoja, kun käteni jaksoivat nostaa taistelukirveen.

Kiltapäällikkö otti minut vastaan. Pitkänhuiskea haali nimeltä Idril. Puhui vähän. Sopi minulle. Kerroin mitä tiesin ja suunnistin rohtovarastolle hakemaan lääkkeeni. Otin kulauksen ja se lämmitti minua, ajoi pois kylmän, jonka tunsin takertuneen minuun pyramidista. Kuolleen kasvot eivät jättäneet minua kuitenkaan rauhaan. Kuinka monta vielä?

Puuskutin portaat ylös rohtokammiosta ja join uudemman kerran. Toisenkin. Aurinko paistoi sisään ikkunan raosta. Se oli hyvä hetki levätä.

Mannunvartija

Olin tottunut heräämään auringon noustessa. Isäni kosketti minua aina olkapäähän. Hän ei sanonut mitään, katsoi minua vain hetken ja poistui sen jälkeen majamme hämärään, jossa aamiainen odotti. Juurikeittoa, kuivattua lihaa ja marjoja. Isäni oli metsästäjä. Hänenkin vanhempansa olivat. Äiti oli ollut. Ja sitten minä. Minustakin tulisi metsästäjä.

Isä puhui vähän, vain olennaisen. Metsällä me olimme erityisen hiljaa, muutoinhan saalis olisi karannut. Suurten puiden varjoissa opin kaiken. Ensin kävelemään ja lopulta kuuntelemaan luontoa ja aistimaan sen moninaisuutta. Monina öinä nukahdin metsän äänet korvissani ja tuulen hiljainen suhina tuuditti minut uneen.

Eräänä yönä heräsin ja kuulin isän puhuvan. Hän ei ollut yksin, vaan joukko kylän väkeä oli tullut häntä tapaamaan. He olivat selvästi kiihtyneitä, mutta isäni oli rauhallinen, kuten aina. Kehotti malttamaan mielensä ja kertoi ottavansa asian hoidettavakseen. Isäni ja minä kuuluimme metsästäjien kastiin ja meidän vastuullamme oli turvata kylän lähiseutu.

Heräsin seuraavana aamuna kosketukseen olkapäässäni, mutta se tuntui erilaiselta. Siinä oli vakavuutta ja jotain enteilevää. Isäni katsoi minua ja nyökkäsi. Söimme tukevan aamiaisen ja näin, että isäni oli pakannut evästä. Olimme siis lähdössä metsälle.

Minulla oli oma jousi. Ei niin voimakas kuin isällä, mutta olin tarkka ja hyvä ampumaan, sillä harjoittelin ahkerasti. Minne me menimmekin, jousi kulki mukana. Kylä jäi taakse ja askeleemme kulkivat ensin nopeasti, kunnes isä hiljensi vauhtia. Odotin, että hän veisi meidät yhteen väijymispaikoista, mutta yllätyksekseni kuljimme niiden ohitse yhä syvemmälle metsään.

Isä jäljitti. Hän tarkasteli maasta merkkejä ja lähdimme sitten kulkemaan hänen osoittamaansa suuntaan. Kuljimme kauas kylästä, yhä kauemmas, kunnes en enää tunnistanut paikkoja omikseni. Hiljaisuuden vallassa me kuljimme, eikä siinä ollut mitään outoa, sillä olin siihen tottunut.

”Mitkä ovat velvollisuutemme, Tria?” isä kysyi, kun istuimme nuotiolla illan suussa. Olimme pyytäneet kaksi jänistä ja syöneet hyvällä ruokahalulla.

”Suojella ja auttaa henkiä. Suojella ja auttaa ihmisiä”, vastasin vanhasta tottumuksesta.

”Hyvä”, isä vastasi, mutta hän katsoi kuitenkin minua merkitsevästi. ”Tällä matkalla opetan sinulle, mitä on olla mannunvartija.”

”Mannunvartija? Onko tapahtunut rikos?” kysyin hämmästyneenä. Tokihan kylässä joskus tapahtui jotain ja silloin isän täytyi toimia. Metsästäjien kasti oli ikiajoista asti vahtinut rauhaa ja siihen kuului rikollisten kiinni ottaminen. Mannunvartiointi oli rikollisten jäljittämistä.

”Kyllä. Palvelija on karannut.”

Olin ihmeissäni. Palvelijoita kohdeltiin hyvin huolimatta siitä, mitä he tai heidän esivanhempansa olivat tehneet. Miksi kukaan karkaisi rauhallisesta kylästämme? Miksi hän sortuisi moiseen rikokseen?

”Meidän tehtävänämme on ottaa hänet kiinni ja tuoda takaisin”, isä jatkoi hiljaisella äänellä.

Ymmärsin nyt, miksi tämä ei ollut tavallinen metsästysretki. Me jahtasimme ihmistä. Palvelijoiden kasti oli alin kasti ja he suorittivat heille määrättyjä tehtäviä. Kun olin ollut pieni, meillä oli ollut palvelija, Vanha-Kruni. En muistanut hänestä paljoakaan, mutta isäni oli arvostanut häntä.

”Niin kuin eläimet, me olemme osa tätä kaikkea. Tulemme ja menemme, kunnes meidän on aika siirtyä eteenpäin. Mutta ihminen ei ole eläin, eikä karkuria voi metsästää vain vaiston varassa, Tria. Hyvä mannunvartija kuuntelee sydäntään”, isä sanoi.

”Miten minä kuuntelen sydäntäni?” kysyin hetken päästä tarkoin isän sanoja punnittuani.

Isä ei vastannut. Hiljaisuudella oli tarkoituksensa. Mutta en täysin ymmärtänyt, ja minulla kesti kauan nukahtaa.

Jatkoimme matkaa aamuvarhaisella. Isä jäljitti ja autoin parhaani mukaan. Jäljet johtivat kohti merta, kenties paikkaan, jossa merirosvot kävivät. Kylässä olin kuullut hurjista ryöväreistä, jotka ryöstivät kyliä ja tekivät paljon pahaa. Jos palvelija yritti löytää tällaiset rosvot, hän kertoisi kenties, missä kylä oli ja silloin tapahtuisi kamalia asioita.

Kiipesimme korkean kallion laelle ja sulauduimme suurten juurien ja pensaiden kätköihin. Katselin silmät suurina puiden lomasta pilkottavaa merta, jonka hiljainen kohina kosketti sydäntäni. Tuona hetkenä en pelännyt rosvoja, vaan muistin, kuinka isä oli kertonut merentakaisesta Seikkailijoiden killasta, jonne jotkut metsästäjistä olivat lähteneet auttamaan toisia niin kuin mekin autoimme isäni kanssa.

Isäni katsoi minua hetken ja nyökkäsi hiljaa. Ääneti hän osoitti kädellään suunnan, johon minun tulisi lähteä. Tutkisimme rannan eri puolilta ja varmistaisimme, ettei karkuri pääsisi livahtamaan – tai ainakin näkisimme, mikäli hän oli jo jättänyt rantamme taakseen.

Liikuin ääneti. Rytmitin askeleeni metsän ääniin, olin yhtä hiljaisen tuulen ja meren kohinan kanssa. Jousi oli kädessäni. Nuoli lepäsi sen jänteellä.

Kuulin äänet. Ne erottautuivat merestä ja maasta. Loiskeen ja hiljaisen kirouksen. Sydämeni alkoi takoa niin kovaa, että pelkäsin sen paljastavan minut. Minä olen mannunvartija, hoin itselleni kiivaasti askel askeleelta.

Silmieni edessä avautui hiekkaranta, jota näkinkengät ja pyöreät sileät kivet täplittivät. Meri hohti sinisenä auringon alla ja pienet saaret näyttivät vartioivan lahtea. Nuorukainen seisoi vanhan kyhäämänsä lautan vieressä  ja työnsi sitä hikisenä kohti vesirajaa. Ponnistukset kantoivat hedelmää vain hitaasti, kun hiekka pisti rahisten kaikin voimin vastaan.

Olin piilossa ja tuijotin. Muistin nuorukaisen nimeltä. Keeran. Hänen päivänsä kuluivat nahkurin apulaisena – kyläjuhlissa hän oli leikittänyt lapsia. Hän oli ollut iloinen ja onnellisen näköinen. Miksi hän haluaisi paeta?

Lauta liikkui hitaasti lähemmäs vesirajaa. Keeranin kasvoilla paistoi nyt ilonsekainen riemu. Havahduin ajatuksistani ja mietin, miten voisin edes taltuttaa hänet. Olihan nuorukainen paljon isompi kuin minä.

Hiekka rahisi. Lautta liikahti taas eteenpäin ja kohtaisi veden. Jännitin hitaasti jouseni ja tähtäsin kohti jalkoja. Hän pysähtyisi ja jäisi eloon. Isä auttaisi minua. Hän olisi minuun tyytyväinen.

Lautta liukui nyt matalaan veteen ja nuorukainen vaihtoi asentoa hoitaakseen loput raskaasta työstä. Hän kiiruhti pikaisesti rannalle hakemaan nyssäkkänsä ja nousi sitten lauttansa päälle koetellen sen vahvuutta.

Jouseni tärisi hiukan. Olin valmis. Tuuli ja lempeät laineet olivat kanssani.

Minä olin mannunvartija.

Minä kuuntelin sydäntäni.

Turnajaiset

Minulle unet olivat aina kuin putoamista toiseen maailmaan, aikaan ja paikkaan. Vahvoja tunnelmaltaan ja tunteiltaan niin, että herätessäni en ollut varma, olinko todella olemassa. Ja kun tunsin seinien tutisevan hurraa-huudoista herätessäni majatalosta, joka vielä illalla oli ollut niin hiljainen, minulta kesti vieläkin kauemmin päästä takaisin.

Ryntäsin ikkunaan vain puolipukeissa ja olin kiireessä kompastua yöastiaan. Siinä he saapuivat ja kulkivat jo kohti turnajaiskenttää, Kritoksen kuuluisat ritarit, kirjavine asepukuineen ja viireineen valmiina mittelemään kunniasta ja rakkaudesta. Ja minä olin myöhässä tuosta kaikesta, puoliksi unen maailmassa. Melkein pystyin kuulemaan vanhan mestarini moitteet.

Hetkeä myöhemmin olin astunut ulos takaovesta ja sulautunut pian ihmismassaan, joka täytti kylänraitin. Heitä oli täytynyt saapua varhain aamulla naapurikylistä asti seuraamaan turnajaisia. Ilo ja jännitys väreili ilmassa haarniskoitujen ritareiden kulkiessa koreina kohti turnajaiskenttää, jonka pystyttämistä olin edellisenä iltana ollut uteliaana seuraamassa.

Hämmästyin, kuinka ylistäviä olivat tavallisten ihmisten sanat ritareista, jotka heitä hallitsivat. Vielä edellisenä iltana nurkkapöydässä oli manattu kilpaa aatelisten ahneutta, mutta väriloiston edessä ihmiset unohtivat moiset seikat ja olivat haltioissaan.

Torvet soivat ja niihin vastattiin kauempaa. Ihmiset huusivat eläköötä, kun paikallinen ritari, Essel Saran, saapui mustan ratsunsa selässä. Hänen kypäränsä visiiri oli ylhäällä ja katsoin uteliaana naisen kasvoja, joista paistoi ylpeys ja itsevarmuus. Hänen hevosensa asteli varmasti ja aseenkantaja loisti auringossa punaista ja valkoista, jotka olivat ritarin värit.

Suopeasti ritari katseli väkijoukkoa, kunnes katseemme kohtasivat yllättäen. Hetken ajan näin noiden sinisten silmien lävitse, toiseen maailmaan, josta unenikin olivat kotoisin. Hänen täytyi huomata Seikkailijoiden killan tunnukseni, joka oli harvinainen nähtävyys näillä seuduin. Siinä samassa auringonvalo heijastui hänen panssaristaan erottaen meidät ja hän jatkoi matkaansa väkijoukon hurratessa.

Lähdin muiden mukana kohti turnajaiskenttää. Minun luotiin kyseleviä katseita; arvatenkin killan tunnus herätti heissä kysymyksiä, joihin olin jo tottunut vastaamaan. Täällä urotekoja tosin suorittivat ritarit, eivät seikkailijat, mikäli uskoi kiertävien trubaduurien lauluja. Nämä runoniekat kulkivat nyt parasta aikaa ritareiden vanavedessä.

Sain hyvän paikan katsomosta, sillä saatoin kuunnella nuorten aatelisten juoruja, joiden tiesin viihdyttävän minua odotushetkien aikana. Kun ensimmäiset kilpailijat kuulutettiin, sydämeni hyppäsi innosta, vaikka olin Kritoksessa nähnyt jo monia mittelöitä jopa Helonin hovissa asti. Ihmisten hyvä mieli tarttui minuun nopeasti ja pian jo hurrasin muiden mukana, kun ratsastajat kiitivät peitsineen toisiaan kohti.

Kilpailijat omistivat voittonsa usein mielitietylleen – sattuipa välillä niinkin, että kamppailijat ottelivat saman neidon tai nuorukaisen suosiosta. Nämä ritarit tiesivät, miten pitää katsojat jännityksen partaalla, kun he odottelivat kaikessa rauhassa lähtöä. Sillä yhtä lailla kuin turnajaiset olivat urheilua, ne olivat myös silkkaa teatteria, jossa romanttiset kuvitelmat saivat siivet.

Paikallinen ylimys, Essel Saran, nousi ratsunsa selkään ja karautti vastustajansa kanssa yleisön eteen. Hänen kilpailijansa valitsi mielitiettynsä, joka ojensi ritarille kauniin huivin kiinnitettäväksi olkavarteen. Naisritarin ratsu sen sijaan vikuroi ja korskahteli hieman, ja ritari antoikin sille kovaäänisen kehotuksen pysyä paikallaan. Ritari siirtyi lähemmäksi ja kohotti katseensa nuorukaiseen, jonka ystävät kuiskivat hänen korvaansa jotakin arvaten huvittavaa, sillä kesti tovin ennen kuin nuorukainen luovutti naiselle rannekorun.

Hetkeä myöhemmin ihmiset jo huusivat kannustushuutojaan, ja hirvittävällä voimalla kaksikko karautti yhteen. Ritari Essel selviytyi voittajana rajunnäköisestä törmäyksestä ja kävi sen jälkeen palauttamassa korun nuorukaiselle sanaakaan sanomatta. Hänen omat alamaisensa sen sijaan pitivät melua ja hurrasivat voittoa.

Turnajaiset jatkuivat seuraavan parin voimin, joista toinen sai koko yleisön nauramaan remakasti teatraalisella käytöksellään. Mittelössä hän ei myöskään jäänyt toiseksi, vaan suisti vastustajansa ratsun selästä näppärällä liikkeellä, joka herätti yleisön suoranaiseen huutoon.

Ottelut jatkuivat jännittävinä ja tasaväkisinä, kunnes jäljellä olivat enää teatraalisen etevä ritari ja paikallinen ylimys, jonka musta ratsu edelleen korskui kuin tuli olisi palanut sen sisällä. Yritti se ennen yleisön eteen saapumista heivata ratsastajansa maahan, mutta ritari Essel palautti kurin nopeasti yleisön ihastukseksi.

Teatraalinen ritari puki sanansa korulauseisiin ja sai mielitietyltään lahjaksi kauniin ruusun. Sen ritari lupasi kestävän voittoon saakka, mikä sai minut muistelemaan lämmöllä omia hullutuksiani killan palveluksessa.

Tuli ritari Esselin vuoro. Hevonen tuhahteli tämän ratsastajan saapuessa yleisön eteen. Kaikki hiljenivät ja eturivin nuorukaisen ystävät taas kuiskivat jälleen kerran. Heivähdys surua kävi ritarin silmissä ja hetken ajan luulin hänen suorastaan putoavan ratsailta. Sitten hänen ryhtinsä kohentui ja hän katsoi suoraan minuun.

”Arvon neito, voinko taistella puolestasi, puolustaa kunniaasi ja näyttää maailmalle?”

Hänen sanansa saivat minut jähmettymään paikoilleni, ja yleisö hiljeni tyystin katseiden kääntyessä minua kohti. Tuijotin häntä hetken epäuskoisena, mutta vastasin sitten kuuluvalla äänellä, kuten tapana oli.

”Kunnianarvoisa ritari, olisin otettu, jos taistelisitte puolestani. Ottakaa vastaan suosioni.”

Hän ei jäänyt odottamaan esinettä. Kypärän visiirin kilahdus olisi voinut leikata ilmaa, ja hiljaisuuden vallitessa molemmat ritarit asettuivat lähtöpaikalle. Kuulin nuorten kuiskivan edessäni ja tuomarin katse kohtasi minut ärtyneenä. Hevoset korskahtelivat levottomina ja tuulenpuuska keräsi voimansa läheisillä kukkuloilla. Ruoho taipui puhurin edessä, kun tuuli viimein saavutti turnajaiskentän saaden viirit hulmuamaan villisti.

Tuomari heilautti lippua vasten tuulta ja siinä samassa hevoset kiisivät toisiaan kohti. Rysähdys tuntui korvia huumaavalta hiljaisuuden keskellä, ja peitset pirstoutuivat kilpiä vasten.

Hetken näytti siltä kuin molemmat olisivat selvinneet ja jatkaneet hakemaan uudet aseet. Mutta sitten ritari Esselin vastustaja horjahti. Kukaan ei hurrannut, ei sanonut sanaakaan, kun teatraalinen ritari putosi maahan.

Ritari Essel avasi visiirinsä. Siniset silmät tuijottivat yleisöä ja sitten minua niin merkitsevästi, että nousin vaistomaisesti ylös paikaltani.

”Arvon Essel Saran. Totisesti taistelitte puolestani! Rohkeammin ette olisi voineet sitä tehdä. Seikkailijoiden kilta on kuullut sananne ja sen ovet ovat teille auki.”

Suureksi yllätyksekseni paikallinen väki nousi myös sanojeni jälkeen ja he veivät kätensä sydämelleen kunnianosoituksena valtiatartaan kohtaan.

Hiljaisen yleisön edessä ritari Essel vei kätensä sydämelleen ja sitten hän hymyili.