Holvien valtakunta

Kirottu saari, Kadotus, Vitsaus, Kuoleman saari – Holvien valtakunnalla on Saranean kansojen parissa monia nimiä, jotka kaikki viittaavat sen kuolemanvaaroihin. Holvien valtakunta sijaitsee keskellä Saraneaa, jossa on se toiminut pelotteena niin kauan kuin kansojen kronikat jaksavat kertoa. Kirotulta saarelta nimittäin sikiävät Saranean hirviöt ja painajaiset ja missään muualla niitä ei ole enemmän kuin Holvien valtakunnassa.

Saranean kansat tietävät, että ammoisina aikoina Holvien valtakunnassa on asunut edistynyt kansa, joka rakensi kaupunkeja, hallitsi Saranean saaria ja valjasti magian käyttöönsä ennen näkemättömällä tavalla. Mutta jotakin synkkää tapahtui kansalle, sillä he ovat kadonneet kokonaan ja muistona heistä on enää vain epäselviä kirjoituksia, vaarallisia raunioita sekä mystisiä alhokiviä, jotka ovat maagisia keskittymiä.

Harva on käynyt Holvien valtakunnassa, eikä juuri kukaan halua sinne erityisesti mennekään sen vaarallisuuden vuoksi. Jopa pelottomina pidetyt vaanit ja kaapparit välttävät kirottua saarta, jonka luona myrskyt tuntuvat syntyvän tyhjästä ja mieli tuntuu kääntyvän itseään vastaan. Ainoita, jotka ovat tehneet tutkimusretkiä saarelle, ovat Seikkailijoiden killan seikkailijat, joiden tutkimusretkien ansiosta Holvien valtakunnasta ja hirviöistä on saatu uutta tietoa. Lisäksi seikkailijat ovat toisinaan löytäneet outoja maagisia esineitä, joilla sanotaan olevan arvaamattomia voimia.

Holvien valtakunta on seikkailijan äärimmäinen koitos. Seikkailu siellä on osoitus hänen taidoistaan ja tiedoistaan, sillä paikka on vaarallinen jopa kokeneelle konkarille. Silti tutkimusmatkoja pidetään tärkeinä, sillä kiroukset ja hirviöt on pidettävä aisoissa ja Holvien valtakunnan syövereistä saattaa hyvinkin löytyä avain moneenkin arvoitukseen. Näin ollen Seikkailijoiden kilta on vakaasti päättänyt jatkaa saaren tutkimista kokeneiden seikkailijoiden turvin.

Katkelmia seikkailijan päiväkirjasta

”Sumu hälveni. Olin laivan keulassa ja näin sen ensimmäisenä. Kirotun saaren, josta olin kuullut niin paljon. Näin kaiken. Yksinäisyyteen tuomitut vuoret, mustat rauniot, kolkot kivirannat ja synkät metsät. Kaukana raivoavan myrskyn. Olisin halunnut huutaa muille, mutta ääneni ei kantanut. Tuijotin vain tuota synkkää paikkaa ja ensimmäistä kertaa kysyin itseltäni, miksi olin lähtenyt tälle matkalle.”

”Baseera ei koskaan päässyt rantaan asti. Jokin olento oli kavunnut laivaan yön pimeydessä ja se veti soturimme mukanaan syvyyksiin. Hän oli rohkein tuntemistani seikkailijoista ja rakas ystävä. Itkimme häntä, kunnes kylmä aamuaurinko nousi esiin meren takaa. Sitten oli meidän vuoromme nousta maihin.”

”Pahinta oli tuuli. Se ei hellittänyt hetkeksikään, vaan ulvoi raunioiden koloissa ja onkaloissa pilkaten meitä. Lohduttomia olivat vaelluksemme nummilla, kamalia olivat öiset äänet, joita tuulet kuiskivat. Me olimme kokeneet paljon yhdessä, mutta tällaiseen piinaan emme olleet varautuneet. Kenelläkään ei ollut tilaa rohkeuden sanoille.”

”Ne tulivat yöllä suurella joukolla. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä, ja ne hyökkäsivät vailla pelkoa, voitonvarmoina. Vain kokemuksemme ja yhteistyö pelasti meidät tuona kirottuna yönä. Tietäjämme Arban loihti tulta ja tulikiveä niin vimmaisesti, että luulin maailman palavan tuhkaksi. Aamun valjetessa kivet hohkasivat yhä.”

”Kaupunki kohosi metsän keskeltä kuin rikkinäinen hammas. Sen jykevät aikaa uhmaavat muurit olivat paksujen köynnösten peitossa ja niin ollen pääsimme helposti kapuamaan kaupunkiin, joka oli unohtunut synkän metsän keskelle. Hämmästyksemme oli suuri, sillä yksikään kasvi ei ollut luikerrellut kaupungin muurien sisäpuolelle vaatimaan paikkaa omakseen.”

”Kuolleet kadut, hylätyt pihat ja teatterit. Kadonnutta elämää, jolle emme osanneet antaa kuin vihjeitä. Hiljaisuus, jota vasten tuuli hirnui kuoleman säveliä. Löysimme pian reitin holveihin. Mustat ovet olivat auki kuin kutsuen meitä pimeyteen. Yöllä tulivat kuolleet, hiljaisina ja äänettöminä. Ne saivat Pirekin. En vain ehtinyt ajoissa…”

”Ikuinen yö, läpitunkematon pimeys. Holvit nukkuivat raskaina päällämme, kun sukelsimme unohtuneeseen kaupunkilabyrinttiin, jonka tarinat olivat jo kaikonneet ajasta iäisyyteen. Me taistelimme ja etenimme rohkeasti. Löysimme vanhoja aarteita ja omimme ne itsellemme. Kaiken mitä pimeys heitti yllemme, me torjuimme ja ajoimme pakosalle.”

”Meidän olisi jo pitänyt palata, mutta Arban oli vastaan. Oli vielä paikkoja, joita emme olleet tutkineet, huoneita, jonka salaisuuksia olimme vasta raaputtaneet. Hän oli piirtänyt karttaa, koettanut tulkita kuolleita kirjaimia. Vielä kerran, hän sanoi. Se vain vaatisi rohkeutta, hän painotti.”

”Sateinen aamu leirissä. Mieliala alhaalla. Holvien valtakunta… Se alkaa puhutella sinua. Meidän olisi jo pitänyt lähteä, olla jo laivassa, mutta Arban, hän otti komennon. Ei enää pyydä, vaan käskee. Liara kuiskasi, että meidän pitää tehdä jotakin. Mutta enhän minä voinut uskoa vanhasta ystävästäni. Vielä yksi retki, viimeinen retki. Sitten palaisimme.”

”Se heräsi pimeydestä. Se ei tuntenut mitään, ei sanonut mitään. Sille riitti, että hiljaisuus laskeutuisi taas holveihin. Se tappoi Liaran ja Sturrin. Sitten tuli Arbanin vuoro. Hän loitsusi niin, ettei enää välittänyt meistä muista. Ilma muuttui polttavaksi hengittää… Me loput vain pakenimme ja kuulimme, kuinka loitsusanat kuolivat kesken kaiken.”

”Ei hetkeäkään enää! Me kiiruhdimme pois kirotusta kaupungista, sitä ympäröivistä synkistä metsistä. Viivytyksemme oli maksanut meille rakkaiden ystäviemme hengen. Mutta saaren hirviöt odottivat meitä, ne hyökkäsivät, kun olimme heikoimmillamme. Jaran… Hän jäi. Osti meille aikaa, jotta ehtisimme rantaan. Hulluus… Uskollisuus… Kirottu olkoon Holvien saari. Kirottu olkoon, en astu sinne enää ikinä! En ikinä!”

Zanit

Vuonna 295 Saraneaa koetteli Suureksi myrskyksi kutsuttu voimakas rajuilma. Meren aallot löivät korkeina, pyörremyrskyt iskivät valtakuntiin ja tuhoja syntyi monin paikoin viikkoja kestäneessä myräkässä. Kun myrsky viimein asettui, jotain merkillistä oli ajautunut rantaan eri puolilla Saraneaa tavallisen hylkytavaran lisäksi. Ihmisiä, jotka puhuivat merkillistä kieltä, ja jollaisia Saraneassa ei ollut ennen nähty. Merkilliset ihmiset eivät muistaneet, mistä olivat tulleet. Vain sen, keitä he itse olivat, ja keitä heidän rakkaimpansa olivat.

Saranean muut kansat suhtautuivat epäilevästi uusiin tulijoihin, sillä jokainen tiesi, ettei Ulkomeren aavojen takana voinut olla mitään. Ehkä tulokkaat olivat jokin hirviöiden juoni? Kirous? Epäilys kalvoi Saranean kansoja ja pian tulijoita karsastettiin yleisesti. He saivat monia pilkkanimiä, joista ’varis’ oli yleisin. Tulijat kutsuivat itseään zaneiksi.

Zanit ovat kansa ilman kotia. He ovat vuosien saatossa levittäytyneet ympäri Saraneaa, ja monet heistä vaeltavat edelleen paikasta toiseen karavaaniensa turvin, jotka ovat kuin pieniä kyläyhteisöjä. Zanit tuntevatkin hyvin toisensa, sillä erilaisuus yhdistää heitä Saranean muiden kansojen epäluulon alla, joka on pahimmillaan muuttunut vainoksi asti. Zanit ovat aina olleet valmiita lähtemään lyhyellä varoitusajalla, mikäli tilanne sitä vaatii.

Kiertelevä elämä on tehnyt zaneista monipuolisia osaajia ja eteviä ongelmanratkojia. He ovat kuuluisia sulavapuheisuudestaan ja sanotaankin yleensä, että zanit ovat Saranean parhaita näyttelijöitä. Liikkuva elämä vie zanit usein paikkoihin, jossa sattuu ja tapahtuu, joten heillä on hyvä kuva siitä, mitä valtakunnissa tapahtuu.

Zanit ovat jakautuneet heimoihin, joiden väliset suhteet ovat ulkopuolisille yleensä hämärän peitossa. Merkkipäiviä ja muita elämän tärkeitä tapahtumia zanit juhlistavat omassa piirissään ja suhtautuvat uteliaisiin hillityn epäilevästi. Zanien yhteisöjä johtavat yleensä vanhimmat, joilla on usein varsin painava sana sanottavanaan yhteisön asioihin niin vaaran kuin rauhankin aikana.

Seikkailijoiden kiltaan zanit liittyvät seikkailunhalusta, mutta myös todistaakseen Saranean kansoille, kuinka pystyviä he ovat. Zanien apu onkin historian saatossa ollut korvaamaton Seikkailijoiden killalle ja vuosien yhteistyö on kantanut hedelmää. Killan tuorein suurmestari on zani ja tämä merkittävä virka on jossain määrin alkanut vaikuttaa myös siihen, kuinka zanit nähdään osana Saranean kansoja.

Odottamaton vieras

Nerys oli kuullut tarinan prinsessasta ja kahdesta käärmeestä jo monta kertaa. Olihan karavaani ollut hänen kotinsa jo vuosikaudet, mutta jokin vanhan Thirkin äänenpainossa vangitsi hänet tavalla, joka ei päästänyt ikinä otteestaan. Nerys oli joskus itsekin istunut aivan Tarinankertoja-Thirkin jalkojen juuressa nuotion äärellä – kunniapaikalla, joka oli varattu lapsille, niin kuin nytkin. Silmät sädehtien he kuuntelivat vanhuksen tummaa ääntä, joka kehräsi tarinan lankaa tähtitaivaan alla.

Melkein kaikki olivat koolla nuoresta vanhimpaan, kukin omalla paikallaan valon ja varjon elämänleikissä. Toiset vierekkäin toisiinsa nojaten, toiset omassa lempeässä yksinäisyydessään. Heidän karavaaninsa oli pysähtynyt yöksi pienen järven rannalle, jonka toisella puolen siintivät läheisen kylän valot. Ehkä siellä jo kuiskittiin variksista? Olihan karavaani saapunut jo hyvissä ajoin ennen auringonlaskua.

Varis oli heidän haukkumanimensä, kaikkien heidän. Minne tahansa Saraneassa he kulkivatkaan, he saivat osakseen epäileviä katseita. Ihmiset olivat epäluuloisia, sillä varikset olivat huuhtoutuneet rantaan Suuressa myrskyssä. Mistä he olivat tulleet? Keitä he olivat olleet? Miksi loputon Ulkomeri ei ollut vain ahmaissut heitä? Kukaan ei osannut vastata tuohon kysymykseen, eivät edes varikset itse, ja siksi he olivat outoja ja vieraita.

Nerys katseli ylös taivaalle, jossa tähdet loistivat kirkkaina. Niiden valo toi hänelle aina lohtua, kun yö oli syvimmillään. Sillä zaniksi he itseään kutsuivat ja heidän kielessään zani tarkoitti tähteä. Ei ihme, että tähtitaivaan alla Nerys tunsi olevansa kotonaan, yhtä maailman kanssa.

Vanhan Thirkin ääni kohosi hieman huippukohtaan tullessa. Kuinka se pitikään lapset täysin lumoissaan, ja miten se sai aikuiset hiljentymään joko tarinaan tai omiin ajatuksiinsa. Sillä zanien elämä oli usein tien päällä paikkaa vaihtaen. Ei voinut tietää, oliko vastaantulija ystävä vai vihollinen. Oliko seuraava kaupunki armollisempi kuin edellinen? Zanit eivät koskaan pysähtyneet ja iltahetki nuotion ääressä soi heille kaikille lepotauon.

Zanit vetäytyivät kukin yöpuulle tarinan jälkeen. Heidän vaununsa olivat värikkäitä, monen matkan kolhimia ja usein pienen korjauksen tarpeessa. Ne olivat kuin pyörillä kulkevia pieniä taloja, joihin perheet ja ystävät ahtautuivat. Verhot vedettiin yöksi nukkumapaikkojen eteen ja hiljaisuus laskeutui lukuun ottamatta yöhön kuuluvia kuiskauksia. Osa vartioi leiritulen ääressä, sillä koskaan ei voinut olla liian varma.

Nerys ystävineen asui samassa vaunussa. Heitä oli yhteensä kuusi, mutta he kiersivät vartiossa kahden vuoroissa yön läpi. Kun he saapuivat kaupunkiin, he jonglöörasivat ja esittivät uskaliaita temppuja niin ylhäiselle kuin alhaisellekin väelle ansaitakseen elantonsa. Tien päällä sopi toivoa, että maaseudun väki vietti häitä tai muita iloisia juhlia, jolloin heille oli usein tilausta, vaikka joskus kävi niinkin, ettei variksia haluttu paikalle. Neryksen perheestä oli jäljellä enää isoveli, Tiirik, joka oli lähtenyt kiertämään maailmaa erään teatteriseurueen kanssa. Hänestä Nerys ei ollut kuullut kahteen vuoteen mitään.

Vaunussa istuivat tänä iltana Tria, Seela ja Tarek, jotka olivat syventyneet korttipeliin. Heidän kohdallaan se tosin tarkoitti, että he enimmäkseen juttelivat ja unohtivat helposti kenen vuoro oli.

”Vanha Thirk kertoi tarinaansa? Kuulimme hänen kumean äänensä tänne asti”, Tria sanoi hymyillen.

”Kertoi. Se on lempitarinani, Prinsessa ja kaksi käärmettä”, Nerys vastasi.

”Jos osakaan siitä olisi totta, eläisimme aika erilaista elämää. Olemmehan prinsessojakin tavanneet”, Tarek sanoi kortteja jakaessaan.

”Ritareiden tyttäriä. Casconnen palatsiin meitä ei huolittaisi, vaikka kaikki maailman temppumaakarit olisivat manan majoilla”, Seela sanoi ottaessaan kortit nopeasti itselleen. Seela oli heistä vakavin ja tulisieluisin. Kukaan ei kävellyt hänen ylitseen, ei vartija, eikä ritari. Se oli joskus saattanut heidät hankalaan kiipeliin.

”Niin maailma toimii päivästä päivään – ainakin Kritoksessa. Ei huolta, Trienne on mukava paikka. Siellä ihmiset ovat iloisia ja huolettomia”, Tria sanoi. Hän oli heistä positiivisin. Aina valmiina mihin vain.

Nerys asteli omalle punkalleen ja vetäisi sitten jalkopäästä esiin pienen nyssäkän. Heillä oli kaupungissa käynyt eräänlainen onnenpotku, kun erästä rikasta kotia oli tyhjennetty kaikenlaisesta tavarasta. Uudet omistajat heittivät pois paljon sellaista, mitä he eivät tarvinneet ja Nerys ystävineen oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan useiden muiden uteliaiden kanssa.

”Ajattelimme mennä uimaan. Oletko lähdössä, Nerys?” Seela kysyi asetellessaan voittokortteja pöytään.

Nerys piteli nyssäkkäänsä ja mietti. Hän piti yöuinneista. Siitä miten tähdet heijastuivat veden pinnasta, ja kuinka ihana oli vain kellua tumman veden pinnalla. Mieli oli kahden vaiheilla, mutta lopulta sormet leikittelivät nyssäkän nyöreillä.

”En tällä kertaa. Menkää te vain”, Nerys vastasi ja kuunteli heidän lähtöään omissa ajatuksissaan. Kun vaunun ovi viimein sulkeutui, hän muisti, miten harvinaista oli olla yksin. Elämä karavaanin mukana oli jatkuvaa muiden huomioimista, mikäli halusi välttää pikkumaiset riidat ja kinastelut.

Nyssäkässä oli lyhty. Se oli kuluneen näköinen kapistus, jota kiersivät monimutkaiset taiteelliset koukerot. Ne saattoivat ehkä olla kirjaimiakin, mutta Nerys ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, vaikka olikin matkustellut laajalti Kritoksen valtakunnassa ja nähnyt yhtä ja toista merkityksellistä. Hän oli ottanut esineen jotenkin vaistomaisesti, vaikka arvokkaampaa ja hyödyllisempääkin tavaraa oli ollut tarjolla.

Nerys asetti lyhdyn pöydälle. Hämärässä valossa se näytti raskaalta ja painavalta ikään kuin lyhty voisi painollaan murskata pöydän ja jopa vaunun lattian. Sydäntä suojaava lasi oli vuosien noen ja lian peitossa, eikä sitä näyttänyt saavan puhtaaksi, vaikka Nerys koetti hinkata sitä rätillä. Niinpä hän avasi lasin pienestä mekaanisesta vivusta, joka näytti täydellisesti sulautuvan merkillisten kirjoitusten sekaan.

Lyhdyn sisällä oli vaalea kivi sydämen virkaa toimittamassa. Se näytti siltä kuin se olisi aina ollut paikoillaan, ja kun Nerys yritti liikuttaa sitä, se ei hievahtanutkaan. Jospa se oli jokin outo tulikivi, joita tietäjät käyttivät? Nerys liikahti paikaltaan ja varasti liekin läheisestä lyhdystä. Vaalea kivi näytti vastustelevan ensin, kunnes se leimahti kirkkaaseen valkoiseen liekkiin niin äkisti, että Nerys oli pudota tuolilta säikähdyksestä.

Vaistomaisesti Nerys sulki lyhdyn lasin. Ensin tumman noen ja lian läpi ei näkynyt juuri mitään. Kirkas valo tanssi ja hehkui lyhdyn sisällä aivan kuin sillä olisi ollut oma elämänsä. Sitten Nerys huomasi, kuinka lyhty vaikutti erilaiselta, eri väriseltä. Lasipinta näytti kääntyilevan ja muuttavan muotoaan ja kirkas valkoinen valo piirsi liikkuvia hahmoja tumman pintaan tavalla, joka sai mielikuvituksen laukkaamaan.

Nerys ei voinut kuin tuijottaa alati muuttuvia muotoja. Jopa lyhdyn metalli muuttui vaaleaksi ja oudot kirjoitukset näyttivät elävän liekin lepatuksen lumossa. Leirin äänet olivat kaikonneet kaukaisuuteen, mikäli niitä todella enää oli olemassa. Ja samaan aikaan Nerykselle tuli vahva tunne siitä, ettei hän ollut yksin. Lyhdyn liekki asettui hiljaiseen tanssiin ja samassa ovelta kuului voimakas koputus, joka sai Neryksen sydämen hyppäämään kurkkuun.

Kuka siellä, hän ajatteli, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Ovi näytti vaaleassa valossa jotenkin epätodelliselta aivan kuin se olisi ollut suuren kaupungin portti.

Koputus toistui. Kolme vaativaa ja painavaa kolausta, jotka saivat ihon kananlihalle. Nerys otti hataran askeleen. Epämääräinen pelko ja uteliaisuus taistelivat hänestä yhtä aikaa, ja olivat tehdä Neryksen hulluksi. Askel, toinen, kolmas. Nerys oli jo ovella. Yöilma tuntui vahvana sen toisella puolen. Toinen maailma.

Koputus toistui jälleen. Nyt ääni tuntui kuin moukarin iskuilta. Viimeisellä Nerys miltei odotti, että ovi antaisi periksi ja hajoaisi säleiksi. Hiljaisuus laskeutui kuitenkin vaunun ylle raskaampana kuin koskaan ennen, eikä Nerys kestänyt sitä peloista huolimatta. Hän ei kestänyt täydellistä hiljaisuutta, joka tuntui verhoutuvan epämääräiseen kaihoon. Käsi painui ovenkahvalle ja ovi aukesi.

Vaunun portaiden juurella seisoi hupulliseen viittaan kietoutunut hahmo, jonka silmät loistivat tähtien valoa ja haaleaa lämpöä.

”Hei Apila”, naisen ääni kuiskasi ja ohuet huulet kääntyivät hymyyn.

Nerys tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin ja jatkavan sitten pauhaten eteenpäin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tämä ei voinut olla totta.

”Lin-täti?” Nerys henkäisi ääni väristen.

”Lasketko minut sisään?” nainen vastasi ja ojensi kalpean kätensä Nerystä kohti.

”Mutta- Tietysti. Tule sisään”, Nerys sai vaivoin sanotuksi ja perääntyi muutaman askeleen. Nousiko nainen portaat ylös vai ei, sitä Nerys ei kuullut. Hän hätkähti, kun ovi sulkeutui. Koko vaunu kylpi kalpeassa valossa.

”Olet kasvanut. Sinä hehkut”, nainen sanoi ja otti hupun päästään. Tähtivalossa kylpevät silmät sädehtivät lyhdyn valossa.

”Sinä- Luulin, että-”, Nerys änkytti ja oli kompastua jakkaraan.

”Olen vaeltanut pimeyteen, Apila” nainen vastasi rauhallisesti, mutta surunkaihoisalla äänellä.

Apila oli Neryksen vanha lempinimi, jota Lin-täti oli käyttänyt kauan sitten. Siinä oli yhä kesäinen sointi surusta huolimatta, ja Nerys tunsi ikävää, jonka hän oli jo ennättänyt haudata vuosia aikaisemmin. Mutta nyt hänestä tuntui kuin hän olisi lapsi taas. Kuinka monta kertaa Lin olikaan häntä lohduttanut? Kuinka monta kertaa puhunut sukkeluuksia ja hullutellut?

”Aavemieleksi sitä kutsutaan… Erikoista, että sinä löysit sen”, Lin kuiskasi ja istuutui pöydän ääreen selkä hieman kumarassa aivan kuin hän olisi kantanut raskasta taakkaa. Tädin läsnäolo sai rauhallisen valkoisen liekin lepattamaan villisti.

”Mitä tapahtui? Sinä katosit”, Nerys sanoi hiljaa tätiään katsellen. Lin oli liittynyt Seikkailijoiden kiltaan eräänä syksyisenä aamuna ja jättänyt karavaanin. Nerys muisti yhä, miten täti oli halannut häntä lujasti ja luvannut palaavansa vielä takaisin katsomaan, miten Apila voi. Lin oli ollut silloin saman ikäinen kuin Nerys nyt.

”Niin. Se on surullista. Tiedäthän, että olisin niin kovin halunnut vielä palata”, Lin sanoi ja lämmitteli nyt käsiään lyhdyn hehkussa.

”Ja minä aina odotin. Odotin, että ilmestyisit”, Nerys sanoi pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan. Lin-tädin olivat seikkailut vieneet, mutta se vähä, mitä karavaani kuuli, kuulosti uskomattomalta. Lin oli auttanut niin monia.

”Olen pahoillani, Apila-rakas. Minäkin niin toivoin… Ikävöin kotia viimeiseen asti, kunnes pimeys tuli. Ja kauan kuljin, eikä minulla ole sille sanoja, mutta olen iloinen… Että sain hetkeksi pysähtyä tähän sinun luoksesi”, Lin kuiskasi ikään kuin varoen rikkomasta vaunun herkkää rauhaa. Hänen katseensa lepäsi lyhdyn valossa, ja Nerys kuvitteli, kuinka pimeys piiritti vaunua joka puolelta.

”Pimeys? Rakas täti, kerro minulle. Voinko auttaa sinua?” Nerys kysyi ja asettui nyt varovasti tätinsä viereen.

”Minulla ei ole sanoja, ei enää. Olen pahoillani. Olen pahoillani kaikesta”, Lin sanoi surullisena, silmät valkoista hehkuen.

”Älä ole. Sinä olit niin rohkea. Paljon rohkeampi kuin kukaan täällä. He muistavat yhä. Minä muistan sinut aina, enkä unohda yhtäkään kesäistä päivää kanssasi”, Nerys sanoi. Lyhdyn valo oli nyt himmeämpi ja haaleampi. Lin-täti otti hitaasti kätensä pois sen hehkusta.

”Minua kylmää”, Lin kuiskasi ja katsoi Nerystä surullisilla silmillään.

”Minä olen tässä”, Nerys vastasi ja halasi sitten kauan sitten kadonnutta. Halasi pitkään kylmästä välittämättä kesä sydämessään.

”Auta minua. En halua olla yksin…” Lin vastasi surullisena. Aavevalon loihtimat kädet kiertyivät viileinä Neryksen ympärille. Hän tunsi, kuinka Lin-täti vavahti ja sitten… täti itki. Hän itki hiljaista yksinäistä itkua jossain kaukaisuudessa, jossa oli läsnä tuhat kasvotonta. Tuhannen labyrintin takana. Pimeässä ne kulkivat ja elivät, eivätkä löytäneet tietään ulos. Ehkä eivät halunneetkaan? Eivät halunneet sitä kenellekään.

”Lin-täti? Missä sinä olet?” Nerys kysyi pimeydessä, yön ja päivän tuolla puolen, peloissaan. Yksinäinen itku kuului yhä kauempana, kunnes kasvottomat tulivat tuhansine painajaisineen. Joku tarttui häntä lujasti olkapäästä. Nerys kirkaisi ja heräsi.

”Nerys! Tria tässä! Näit hirveää painajaista” Tria sanoi vakavana ja silitti nyt kevyesti Neryksen olkapäätä.

Sydän hakkasi ja Nerykseltä kesti hetki tajuta, missä hän oli. Turvassa, omassa vaunussaan. Trialla oli märät hiukset. He kävivät uimassa. Ja lyhty- Lyhty seisoi pöydällä yhtä vanhana kuin ennenkin vailla vaalea valoaan. Oliko se ollut unta? Varmuuden vuoksi Nerys laittoi lyhdyn takaisin nyssäkkään.

”Niin taisin- Nukahdin, kun-” Nerys sanoi vapisten ja huokaisi syvään. Samassa ovi kävi ja Tarek ja Seela palasivat uintireissultaan iloisin mielin.

Tria halasi Nerystä pikaisesti, mutta tarpeeksi lämpimästi karkoittaakseen viileyden, joka oli jäänyt vaivaamaan. Muut häärivät mennäkseen yöpuulle, mutta Neryksen ajatukset aaltoilivat kaukaisuudessa.

”Hyvää yötä ja kohti uusia seikkailuja”, Tria sanoi viimein ja käänsi kylkeä punkka narahtaen.

”Hyvää yötä, huomenna taas tien päälle ja kohti Trienneä”, Tarek sanoi haukotellen.

Nerys kuunteli yötä ja sen turvallisia ääniä. Vartijoiden hiljaista mutinaa leiritulella, tuulen huminaa ja pöllön huhuilua. Hän muisteli sitä sumuista syysaamuna kauan sitten. Tätinsä rohkeutta – zanin rohkeutta, joka ei koskaan kuihtuisi.

”Miksei kauemmaksikin?” Nerys sanoi hiljaa itselleen ja nukahti yön syliin.
 

Vorga

Saranean pohjoisosassa kohoaa Vorgan jylhä saari, jota hallitsevat loputtomat vuorenhuiput ja niiden kätköissä olevat vehreät laaksot. Saarella asuva kansa, vaanit, ovat väkeviä vuorikiipeilijöitä ja merenkävijöitä, jotka ovat tottuneet karuihin ja kylmiin oloihin. Rikkonaisen rannikon vuonoista vaanit ovat historian saatossa lähteneet niin sodan- kuin kaupankäyntiin ja Saranean muut kansat pitävät heitä sodanhaluisena, mutta myös järkähtämättömän urheana kansana.

Vaanien yhteiskunta muodostuu klaaneista, joista vahvimmat osallistuvat hallitsijavaaliin. Epäselvät tulokset ovat aiheuttaneet historiassa monenlaisia kärhämiä, joita vaanit ovat tottuneet selvittelemään varsin rajustikin. Ulkomaalaiset usein sanovat, että vain vaanien keskinäinen nujakointi pitää heidät poissa ryöstöretkiltään. Historia on myös osoittanut, että kun vaanit todella lähtevät sotaan, he ovat silloin pelottava voima.

Vaanit kunnioittavat esivanhempiensa urhoollisia tekoja ja maineikkaimpia tarinoita lauletaan ja kerrotaan niin leiritulilla, laivoilla kuin kotonakin. Klaania johtaa aina suvun kunniakkain jäsen ja tämän selvittämiseksi käydään joskus välienselvittelyjä, jotka voivat vaihdella juomakilpailusta runoihin ja asemittelöön – hyvin usein vaanit käyvät kaikki läpi varmuuden vuoksi.

Ne jotka tutustuvat vaaneihin paremmin, saattavat yllättyä heidän yltäkylläisestä vieraanvaraisuudestaan. Vieras voikin tuntea hetken olevansa kuin klaanin kunniajäsen notkuvien pöytien ääressä, joissa kumotaan ystävyyden maljoja. Seikkailijoiden kiltaan vaanit liittyvät usein puhtaasta seikkailun halusta. He haluavat nähdä maailmaa ja mikä tärkeintä, jättää itsestään jonkin vaikuttavan tarinan jälkeensä.

 

Runonlaulajien polku

Silmissä sumeni ja maailma pyöri. Jylhät vuorenhuiput keikkuivat hämärän läpi, ja tuuli ujelsi kivien lomassa muistuttaen synkistä aavekertomuksista, jotka olivat ottaneet lapsisielun pitkiin viileisiin kouriinsa. Rurn piti lujasti kiinni rosoisesta kalliosta ja oli näkevinään pilviudun keskellä pitkiä kalmankalpeita hahmoja. Ne katsoivat häntä, etsivät sitä unohtunutta lapsen sielua, jota kutsua luokseen. Muistatko Rurn?
 
”Rurn? Lepää hetki”, miehen möreä ääni sanoi jostain ylempää.
 
Rurn lysähti kalliota vasten, jonka pintaan oli aikoinaan kaiverrettu kiemurtelevia käärmeitä sekä voimallisia riimuja. Runonlaulajien polku uhmasi luonnonvoimia ja koko maailmaa, niin sanottiin. Ja ylös korkeuksiin oli Rurnkin vaeltanut, yhä ylemmäs etsimään runonlaulajien salaisuutta. Tietysti suuret salaisuudet oli piilotettu hyvin ja hankaliin paikkoihin, johon oli käytävä raskas matka. Henkinen vai fyysinen? Vuori taisi kysyä molempia.
 
”Juo jotain”, naisen ääni sanoi ja Rurn tunsi kosketuksen olkapäällään. Hämärän läpi ilmestyvät kirkkaat siniset silmät, loput kasvoista olivat hupun ja huovan peitossa. Jäähuurre oli vallannut osan huppua.
 
Rurn otti kulauksen vesileilistään. Vielä alempana hän oli puhkunut tarmoa ja mestari Harlan oli puuskuttanut viimeisenä. Mutta vuorten valtiaat tekivät usein kolttosia, niin sanottiin. Vuoren väki, vallattomat ikiaikaiset möröt. Ilma oli ohutta hengittää ja se leikitteli kokemattomalla. Siniset kirkkaat silmät katsoivat häntä yhä. Miksi mestari Irna pysyi sitten tolpillaan? Ei hän ollut Vorgan karusta maasta, vaan kaukaa etelästä.
 
”Meillä on lyhyt matka enää. Miten Rurn jakselee?” möreä ääni kysyi. Mestari Harlan oli jossakin korkeammalla. Kivien takana.
 
”Elää. Tajuissaan”, nainen vastasi hengitys huuruten ja tarjosi kätensä auttaakseen Rurnin pystyyn.
 
Maailma asettui takaisin paikoilleen. Jylhä vuoristomaisema terävöityi ja Rurnin silmät katselivat lumihuippuja, jotka kisailivat pilvien kanssa. Tuuli kävi yhä ja kylmyys alkoi hiipiä luihin ja ytimiin. Ei olisi pitänyt pysähtyä. Vuoret eivät koskaan antaneet armoa. Vorga ei antanut armoa heikoille, sen asukkaat sanoivat. Vaanit – urheimmat kaikista. Sen Rurn tiesi.
 
”Pärjään kyllä”, Rurn sanoi koettaen kuulostaa urhealta. Tämä oli ensimmäinen matka Runonlaulajien polulla. Se kertoi paljon siitä, millainen kohtalo laulajalla olisi. Suuri kohtalo tiesi suurta kunniaa.
 
Nainen nyökkäsi. Mestari Irna oli ollut vaitelias koko matkan ja puhuessaankin vähäsanainen. Mutta siniset silmät hohtivat auringon valaiseman lumen valoa ja ne katselivat tarkkaavaisesti kaikkea. Ei hän ollut runonlaulaja, ei suurieleinen soturi eikä metsästäjä, sen Rurn tiesi. Irna tuntui aina jotenkin olevan läsnä ja poissa samaan aikaan. Ikään kuin hän olisi kietoutunut maailmojen välille. Ehkä sitä hän juuri olikin? Seikkailijoiden kilta kulki omaa tietään kaiken keskellä ja uskalsi kohdata jokaisen maailman.
 
Rurn otti ensin muutaman varovaisen askeleen, kunnes oli varma, että vuoren väen loitsut olivat poissa. Nuorukainen astui rohkeasti eteenpäin ja huomasi nyt mestari Harlanin istuvan ylempänä olevalla kielekkeellä. Lyhyt matka enää. Vanha runonlaulaja seurasi häntä katsellaan ja kuuran valkaisema parta sulautui jääkarhunturkisviittaan. Rurn astui uupuneena tasaiselle kielekkeelle, jonka reunuksia koristivat vanhat alhokivet, muinaisen kansan lahja maailmalle, magian lähde.
 
”Olemme perillä”, Harlan sanoi ja nousi ylös. Miehenjärkäle katseli Rurnia ja sitten Irnaa, joka katseli kiviä pohtivan näköisenä. Tuuli tuiversi yhä kivien kätköissä, mutta alhokivien kohdalla äänet kuulostivat erilaisilta, jotenkin eläviltä.
 
”Runonlaulajien salaisuudet”, Rurn sanoi hiljaa itseksekseen.
 
”Yö saapuu pian. Voi olla, että luolan suu on peittynyt lumeen, jos kukaan ei ole käynyt täällä hetkeen. Saa nähdä, tulkaa”, Harlan sanoi ja lähti kapuamaan ylös kapean kallionkolon luota.
 
Ylempänä rinteessä oli kuin olikin luola. Sen suuaukko oli tuskin metriä korkeampi, mutta pienet yksityiskohdat luolan ulkopuolella paljastivat, että vierailijoita oli käynyt paljon vuosien aikana. Harlan rymysi ensimmäisenä tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa ennen kuin ahtoi suuren ruhonsa ahtaasta aukosta sisälle. Aurinko paistoi jo matalalta. Yö saapuisi pian.
 
Tulisija hehkui punaisena ja Rurn kaivoi repustaan pari halkoa. Ne syttyivät nopeasti ja kirkkaat liekit nousivat valaisemaan hämärää luolaa, jonka seiniä koristivat ikivanhat maalaukset. Osan Rurn tunnisti vaanien ikiaikaisiksi tarinoiksi, osa oli hänelle tuntemattomia. Kuvat tanssivat liekkien leimussa ja mieli liikkui maailmojen välillä, jossa uudet tarinat syntyivät. Vaanit kävivät sotaa, joko muiden merillä tai omissa laaksoissaan. Väkevä kuin vaani, sanottiin muualla.
 
”Huomenna aloitamme alhokivien luona. Myös unella on sijansa täällä, Rurn, vaikka unet voivatkin olla vahvoja. Tällä vuorella on paljon sellaista, mikä on henkien kätkemää. Sellaista, mikä on unohtunut, kun vaanit astuivat ensimmäistä kertaa ulos vuorten uumenista. Nuku siis ja uneksi. Anna mielesi levätä ja astua kevyesti”, mestari Harlan sanoi ja hänen äänensä kumisi luolassa.
 
Mestari Irna lämmitteli käsiään ja sinisissä silmissä hehkuivat liekkien tanssit. Seikkailijoiden killan mustavalkoinen aurinko erottui hämärässä naisen kuluneesta asepaidasta. Harlan ja Irna olivat tunteneet jo vuosia – olihan Irna myös Dargan klaanin kunniajäsen. Se oli suuri kunnianosoitus vaaneilta, jotka usein karsastivat muukalaisia – ja etenkin salaperäisiä zaneja, joihin Irnakin lukeutui.
 
”Hyvää yötä”, Irna sanoi ja asettui luolan seinustalle makuupussiin käpertyen.
 
Rurn kohensi tulta vielä hetken, mutta asettui sitten itsekin makuulle. Seinien kuvat tanssivat hämärässä, kunnes ne vilistivät lähestyvään unimaailmaan kohtaamaan kauan sitten menneen. Niille öisen tuulen loihtimat laulut olivat rakkaita ja täynnä muistoja.
 
Aamulla Rurnista tuntui, että yö oli kestänyt ikuisuuden. Luolan hämärässä teki vain mieli kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, mutta hiljaisuus sai nuorukaisen aistit terästymään. Harlan ja Irna olivat poissa ja tulisijassakin oli enää vain kekäleitä. Rurn keskitti kaikki voimansa ja vääntäytyi ulos makuupussistaan luolan viileyteen. Ulkona aurinko paistoi kirkkaasti ja silmiään suojaten nuorukainen kömpi ulos.
 
Harlan ja Irna olivat alhokivien luona, molemmat omiin ajatuksiinsa syventyneinä.
 
”Rurn! Hyvä, voimme aloittaa. Mitä unet kertoivat sinulle?” Harlan kysyi.
 
Rurn pinnisteli muistiaan. Unia oli ollut paljon, mutta niitä tuntui olleen kokonainen vuorellinen. Oli vaikea sanoa, mistä ne alkoivat ja mihin ne päättyivät.
 
”Loputtomasti”, nuorukainen vastasi ja asteli alhokivien keskelle.
 
”Hmm, katsotaan miten asettuvat. Tämä on Runonlaulajien tie, kuten tiedät ja me olemme huipulla. Haluatko katsoa tulevaan?”
 
”Haluan”, Rurn sanoi itsevarmana.
 
”Hyvä on. Valitse yksi alhokivistä ja istu sen eteen. Älä huoli, täällä ei ehdi tulla kylmä. Valitse tarkoin, luota vaistoosi. Sitten tiedät mihin asettua”, Harlan sanoi arvoituksellisesti.
 
Rurn nyökkäsi hitaasti ja hieman epävarmana. Vaisto… Kuin metsästäjällä? Kuin soturilla? Varkaalla? Laulajalla? Rurn asteli ja lumi narisi kenkien alla. Alhokivet näyttivät ensin kaikki samanlaisilta, sitten niissä alkoi näkyä yksityiskohtia. Käärmeiden asennot, pienet kuluneet symbolit.
 
Osa alkoi vaikuttaa tutulta, toiset vierailta. Rurn asteli ympäri ja pysähtyi välillä. Kaikki muu tuntui unohtuvan ja hän tunsi, miten osa kivistä oli selvästi lämpimämpiä kuin toiset. Lopulta valinta tuntui helpolta. Aivan kuin hän olisi aina ollut täällä.
 
Rurn istuutui alhokiven viereen. Tuntui keväältä, vanhalta keväältä, joka oli jo osa muistoja, mutta pulppusi sieltä takaisin mielen päälle ja sydämeen asti. Aurinko valaisi maan, kuu kiersi ja suuteli sitä hellästi. Maailma hehkui elämää ja Rurn tunsi, miten siinä oli hyvä kulkea, ja miten jokainen polku tuntui tutulta. Tärkeintä oli, että hän valitsisi itse samalla tapaa kuin tällä vuorella. Niin hänen kohtalonsa olisi selvä niin päivällä kuin yöllä, auringon ja kuun alla. Rurn sulkeutui osaksi niiden kiertoa, kuunteli unohtuneita lauluja, joita tuuli toi.
 
Kuu hohti, kun Rurn nousi alhokiven luota. Yön tähdet tuikkivat taivaalla ja vuoret niiden alla lepäsivät sinisessä lumoavassa valossa. Rurn veti keuhkoihinsa vuoriston kirpeää kylmää ilmaa ja henkäisi. Kauanko olin poissa? Olenko yhä omassa ajassani vai astuinko jonnekin kauas kaiken tuolle puolen, johon maalausten ihmisetkin menivät.
 
”Mitä Runonlaulajien tie kertoi sinulle?” Irna kysyi ilmestyen yhden alhokiven takaa. Kuunvalo heijastui silmistä kirkkaana.
 
”Sen, että minun tulee seurata omaa polkuani. Tehdä omat valintani. Ja sen voi sanoa, mutta…”
 
”On eri asia tuntea se”, Irna sanoi hymyillen.
 
”Niin. Kuin aurinko ja kuu… Ne pitää tuntea. Ja me olemme samanlaisia. Emme vain aurinko tai kuu, vaan molemmat”, Rurn sanoi ja katsahti vaistomaisesti alhokivien kaiverruksia. Kuut ja auringot kiersivät niitä käärmeiden ja riimujen suojeluksessa. Valintoja päivässä ja yössä. Valintoja omasta sisimmästä, elämästä.
 
”Tasapaino, niin itsessä kuin maailmassakin”, mestari Harlan sanoi ja asteli alas kapeaa polkua. Hän hymyili partansa seasta.
 
Rurn hymyili ja nyökkäsi hitaasti. Sitten hänen katseensa siirtyi maailmaan, joka lepäsi tähtien alla. Siellä hänen polkunsa kulkivat auringon ja kuun alla. Ne kulkivat ja risteilivät kauemmas kuin hän olisi osannut unelmoida. Ja Rurn tiesi, mistä kulkea.

 

Kevätsuunnitelmia

Valoconissa tuli testattua uusin seikkailu, Rämeen lapset, joka toimi hyvin 4 tunnin pelissä. Paketista saa helposti pidemmänkin, joten pidän sen kätevästi valmiina peliporukkaa varten, joka kokoontuu ensi viikolla. Ehtivät jo vitsailla, että saavat pelata second hand -pelin, mutta tämä seikkailu on tietysti special edition. Yleensä sitä käsikirjoittaa seikkailun, joka pelataan ja se päätyy pöytälaatikkoon. Seuraavalla kerralla on taas uutta ja niin edelleen. Harvoin tarvitsee kirjoittaa puhtaaksi mitään.
Vakituisen peliporukan kanssa on jatkuvuutta. Voi suunnitella pidempiä juonikaaria ja sama seikkailijaryhmä jatkaa seuraavasta pelistä toiseen. Hauskanpidon lisäksi säännöllisellä pelaamisella on tärkeä sija Seikkailijoiden killan suunnittelussa, sillä pelin jälkeen pää pursuaa herkemmin uusia ideoita tai viilauksia. Haastavinta lienee saada ”kiireiset” aikuiset samaan tilaan kerran kuussa!
Seikkailijoiden kilta tarvitsee seuraavaksi esimerkkiseikkailun puhtaaksi kirjoittamisen, palautetta sekä jäsentelyä, jotta tekstit saisivat lopullisen sijansa kirjan sivuilta. Vaikka julkaisu kesällä 2017 kuulostaa kaukaiselta, täytyy lopuksi huomioida vielä visuaalisia seikkoja ja taitto, jotka vievät oman aikansa taiteilun ja muun elämän seassa.
Seikkailijoiden kilta matkaa myös ennen Ropeconia seikkailun hengessä ainakin pariin tapahtumaan. Tavoitteena tällä hetkellä kokea Hyvinkään Hypecon ja Oulun Maracon.

 

Kohti Valoconia

Fryn

Olen osallistumassa Seikkailijoiden killan kera lauantaina 17.2. Valocon tapahtumaan. Ovelaa kyllä, en ole koskaan käynyt Jyväskylässä, joten tulee tämäkin eksotiikka koettua samalla kertaa. Tuhtiin bussimatkaan olen varautunut kirjoilla ja sekä muistiinpanoilla. Päälle kolmessa tunnissa ehtii tehdä jonkin uuden oivalluksen ihan varmasti.

Valoconissa peluutan seikkailun nimeltä Rämeen lapset. Viimeistelin juuri pienen mainoksen pelistä, joka kuuluu seuraavasti:

Rajamaillakin on sankarinsa. Niin myös rämeiden ja viidakoiden valtaamalla Frynin saarella, jossa Seikkailijoiden killan jäsenet valmistautuvat kohtaamaan uuden haasteen.

Miten napata kiinni rosvojoukko, joka on taitavasti jo vältellyt jokaista jäljittäjää. Onko pimeillä voimilla osansa? Mikä onkaan rämeiden salaisuus?

Seikkailun tarkoitus on korostaa yhteistyötä ja tehdä samalla toiminnallista etsivän työtä rämeiden hämärissä. Käsikirjoittaminen on ollut todella innostava projekti ja toivon mukaan peluuttaminen sujuu mallikkaasti. Kun harvoin peluuttaa oman ryhmänsä ulkopuolella, kynnyksen yli joutuu toisinaan kiipeämään köyden kanssa. Mutta kaikki speksit matkaa varten on jo sovittu ja ystävällistä majoittajaa informoitu.

Valocon ja rämeet, täältä tullaan!

Kaapparisaaret

Merenkäynti on valtakuntien välisen kaupan elinehto, mutta se on mahdollisuus myös merirosvoille ja kaappareille, jotka ovat pesiytyneet lukuisille saarille kauaksi suurten valtakuntien vaikutusvallasta. Saranean keskellä onkin ollut sopivia lymypaikkoja merirosvoille jo satojen vuosien ajan ja ryövärit ovat taitavasti pelanneet vihollisiaan toisiaan vastaan.

Kaapparisaaret levittäytyvät laajalti ja niiden luonto vaihtelee pohjoisen kallioisista louhikoista etelän palmurantoihin. Suurimmille saarille ovat syntyneet kaappareiden vahvimmat asutuskeskukset, mutta kaappareiden pääasiallinen elämä on merellä, merirosvolaivojen kannella, alati liikkeellä ja rikkauksien toivossa.

Kaapparit itsessään ovat sekoitus kaikkia Saranean kansoja, jotka ovat paenneet Kaapparisaarille joko vainoa tai sitten omaa menneisyyttään, jota ei saarilla sen kummemmin kysellä. Tulijat otetaan avosylin vastaan, kunhan nämä tekevät työtä ja osallistuvat ponnistuksiin. Elämää saarilla romantisoidaan usein kirjoissa, mutta helppoa se ei juurikaan ole suuresta vapaudesta huolimatta. Kaapparit toisinaan sanovatkin, että meri antaa ja ottaa.

Kaapparit ovat muodostaneet kaapparikiltoja ja he valitsevat keskuudestaan johtajat eli kapteenit, jotka voidaan myös äänestää pois asemastaan, mikäli kunnon saalista ei löydy. Hyvä onni onkin kaikki kaikessa ja kaapparit ovat usein hyvin taikauskoista väkeä. Varmaa kuitenkin on, että parempia merenkävijöitä ei Saraneasta löydy.

Jättiläinen

Kakspennin satama oli paras paikka maailmassa, vaikka kaikki merellä purjehtineet vannoivatkin, että satama oli parasta vain pitkän merimatkan jälkeen. Maia ei tosin ollut laivalla vielä purjehtinutkaan, mutta aika muuttaisi sen. Hän kasvaisi, olisi voimakkaampi ja ketterämpi ja jonakin päivänä hän astelisi ylpeänä merimiessäkki olalla jykevää laituria pitkin ja jättäisi sataman tutut merkit taakseen. Silloin koko maailma olisi hänelle auki.

Nyt Maia seisoi lempipaikassaan vanhan unohdetun soutuveneenrähjän päällä ja katseli, kuinka satama kuhisi. Paikka totisesti oli kuin saaren sydän, alati sykkivä kaiken siirtävä voima, joka mahdollisti kaiken, mitä vain itse halusi. Kaikki eivät palanneet takaisin kotiin, jotkut jäivät sille tielleen, mutta se kuului elämään. Se täytyi hyväksyä tai sai alati pelätä seuraavaa päivää.

Maia hyppäsi nopeasti alas veneen päältä. Tänään ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään, mitä meri toi satamaan, ei aikaa kuunnella kaappareiden kerskailua seikkailuistaan Ithalian ja Frynin vaarallisilla vesillä. Maialla oli tärkeä tehtävä ja siitä syystä hän suuntasi kohti kallioiden lomassa kohoavaa Kakspennin kuhisevaa muurahaispesää, jonka rakennukset koostuivat niin kivestä kuin vanhoista laivan osista.

Ahtailla kujilla saattoi törmätä jos jonkinlaiseen kulkijaan. Monet saapuivat Kaapparisaarille paettuaan menneisyyttään, toiset silkasta seikkailun ja romantiikan palosta. Jopa Maia osasi erottaa ne, jotka olivat uusia ja vähän kokeneita, sillä he notkuivat tarkkaavaisina omissa ryhmissään ja koettivat sulautua parhaansa mukaan.

Maia ohitti pienen joukon haaleja, jotka olivat luultavasti paenneet orjan asemastaan Ithalian saloilta. Heidän silmistään näki, etteivät he enää palaisi kotiin, vaan aikoivat rakentaa tulevaisuuden kaappareiden parissa, jotka olivat vieraanvaraista sorttia. Olihan moni heistä tai heidän esivanhemmistaan saapunut myös saarelle tavalla tai toisella jättääkseen jotain taakseen. Sellainen paikka Kaapparisaaret olivat, kirjava ja iloinen, täynnä elämää, täynnä vapautta.

Kiire oli kuitenkin nyt päällimäisenä mielessä. Maia jätti uudet tulokkaat etsimään onneaan ja suuntasi ylös kapeita portaita, jotka johtivat Äitien toriksi kutsulle ahtaalle aukiolle. Jo hieman hengästyneenä Maia koputti tummanpunaiseksi maalattuun oveen ja odotti. Kesti tovin, ennen kuin ovi avautui ja nuori nainen katseli Maiaa kysyvänä.

”Äiti- Tarkoitan, että mummo lähetti, koska-” Maia aloitti.

”Tiedän, mitä etsit. Ziranna ei ole täällä, eikä kukaan muukaan. Tuli hätätapaus ja enemmän kuin yksi. He ovat poissa, osa naapurisaarilla asti”, nainen sanoi laskeutuen polvensa varaan Maian eteen.

”Eivät täällä? Mutta mummo sanoi, että on kiire. Minut lähetettiin hakemaan”, Maia henkäisi.

”Olen pahoillani, mutta en tiedä, milloin he palaavat. Mistä kylästä tulet?”

”Korpusta”, Maia sanoi nyt hieman hätääntyneenä. Mummo sanoi, että asia oli tärkeä. Että oli kiire. Että piti juostakin. Maialle oli tulossa pikkusisko – tai ehkä veli? Mummo oli sanonut, että sen näkee tähdistä. Että monet asiat näkee tähdistä.

”Ei siis kovin kaukana. Parantaja voisi auttaa, ellei hän ole merellä”, nainen sanoi ja laski kätensä rauhoittavasti Maian olalle.

”Mummo sanoi, että on kiire. Missä parantajan talo on?” Maia kysyi nopeasti.

”Korpinkulmassa.”

”Kiitos!” Maia sanoi ja pinkaisi juoksuun ajatukset myrskyn lailla vyöryen. Korpinkulmassa oli outoa väkeä, taikuuttakin. Ja siellä haisi aina kummalliselle. Parantajien rohdoille.

Korpinkulma nukkui hiljaisena keskipäivän raukeutta, kun Maia saapui sinne puuskuttaen. Parantaja Scor Yksisilmä oli Maialle tuttu, sillä mies oli joskus käynyt Korpussa auttamassa kyläläisiä, kun puolet väestä oli kuumetaudin kourissa. Maiakin oli saanut pahanmakuista lääkettä, jonka maku toi mieleen lepakon siivet, vaikka Maia ei sellaisia ollut syönytkään.

Rämisevään soittokelloon vastattiin nopeasti, mutta Maia sai kuulla samanlaisen tarinan kuin Äitien torillakin. Scor oli merillä. Veri kuulemma veti aina vähän väliä retkille, senhän jokainen kaappari tiesi hyvin. Apulainen, joka oli varsin uusi tulokas, näytti kuitenkin pohtivan ratkaisua kiireiseen pulmaan.

”Kuule tyttö, Korpinkulman majatalossa on joukko matkalaisia. Seikkailijoiden killan väkeä. Heidän joukossaan on monenmoista tietäjää ja taitajaa, ehkä he voivat auttaa sinua?”

Muukalaisia. Maialla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Hän kiitti apulaista ja kiiruhti sitten kahden tummiin verhoutuneen salaperäisen kulkijan välistä päästäkseen majataloon. Seikkailijoiden killasta Maia oli toki kuullut. Kerrottiinhan heistä monenlaisia tarinoita, sellaisiakin joissa kaapparit olivat olleet heidän kanssaan tukkanuottasilla. He olivat merkillistä, mutta osaavaa väkeä, joihin oli syytä pitää varauksellinen välimatka.

”Mitäs tyttö täällä? Oletko eksynyt?” emäntä kysyi varsin nopeasti, kun Maia oli päässyt sisään. Ääni kantoi jostakin suuren tiskin takaa savuverhon lävitse.

”E-en. Etsin niitä seikkailijoita? Asuvatko täällä?” Maia kysyi reippaasti. Mummo oli sanonut, että aina kuului reippaasti vastata, että muuten ei kukaan ymmärtänyt.

”Seikkailijoita vai? Ovat tuolla syömässä. Mitäs oikein haluat haastella?” emäntä kysyi, mutta Maia oli jo menossa kohti seuruetta, joka oli varannut itselleen loosin, jota koristivat vanhat kalastusmuistot.

Maia pysähtyi loosin kynnyksellä ja katsoi hetken joukkiota. Kolme miestä ja kaksi naista. Kaikilla mustan ja valkoisen halkaisema aurinkotunnus päällystakissaan. He näyttivät kokeneilta, ihmisiltä, jotka olivat nähneet vaaroja silmästä silmään ja palanneet kertomaan niistä. Hymy oli heidän huulillaan, katseissa vahva toveruus. Maia tunsi hetkessä itsensä vieläkin pienemmäksi, varsinkin kun pöydän päädyssä istuva iso mies kääntyi katsomaan häntä.

”Terve”, mies sanoi möreällä äänellä. Hänellä oli syvänmusta tuuhea parta. Kasvoilla ja käsissä oli arpia, varmasti monien taisteluiden aikaansaannosta. Soturi, roteva ja karaistunut.

Maia nielaisi. Hän tunsi, miten kaikki olivat kääntyneet tuijottamaan. Ateria oli jäänyt kesken.

”Älä pelkää. Onko sinulla asiaa?” mies jatkoi.

”On. On minulla. Onko teistä joku parantaja?” Maia kysyi niin rohkeasti kuin pystyi. Muukalaiset tuijottivat häntä tarkkaavaisina.

”Valitettavasti meillä ei ole parantajaa mukana. Habean on tulossa vasta myöhemmin”, toinen joukkion naisista sanoi.

”Totta… Kerrohan, tyttö, mikä on hätänä? Ehkä voimme jotenkin auttaa?” iso mies kysyi.

”Mummo sanoi, että tarvitaan lapsenpäästäjä. Äitien torilla ei ollut”, Maia vastasi reippaasti, kuten mummo oli opettanut.

Ison miehen kulmat kohosivat hieman ja muut seurueen jäsenistä katsoivat häntä.

”Sinähän olet lapsenpäästäjä, Aristos”, nainen sanoi hetken päästä.

”Älkää puhuko hulluja, äitini oli. Minä vain autoin ja siitä on jo kauan”, iso mies vastasi.

”Silti. Kakspennissä ei ole edes parantajaa tällä hetkellä”, nainen jatkoi ja muut tuijottivat Aristosta hiljaisena. Maia myös.

Mies laski kolpakon pöydälle hiljaisen mutinan saattelemana ja kääntyi sitten hitaasti Maian puoleen.

”Hmm. Arvatenkin on jo kiire. Voin tehdä sen, minkä pystyn”, mies sanoi painokkaasti.

Maia nyökkäsi reippaasti. Mummo sanoi, että oli kiire. Ja tärkeää.

”Mennään sitten. Asutko täällä? Vai jossain lähellä?”

”Korpussa.”

”Saat näyttää tietä.”

”Selvä!”

Maia kiiruhti halki Kakspennien kuljien ja katujen jättiläinen vanavedessään. He keräsivät katseita matkallaan, niin kaappareiden kuin uusien tulokkaidenkin. Hetken Maia tunsi olevansa kuin sadussa – niissähän oli jättiläisiä.

Kakspennistä pääsi pois kivikkoisia polkuja pitkin, ylämäkeen. Aurinko paahtoi korkealta käsin. Maian tunsi, miten matka otti voimille, kun oli niin kamala kiire.

”Hyppää reppuselkään. Mennään rivakasti, vaikka pippurinen oletkin”, iso mies sanoi.

Maia kipusi miehen selkään ja niin sitä mentiin. Oma isä muistui mieleen, vaikka siitä oli jo aikaa, kun hän oli kadonnut. Koko laiva oli kadonnut. Maia muisti vain, miten isä oli tehnyt hänestä jättiläisen.

”Tuo kukkula, nuo tuulimyllyt. Siellä on Korppu”, Maia huudahti, kun matkaa oli jo taitettu pitkälti auringon alla. Kukkulan rinteitä oli pengerretty ja kivetty kasvimaiksi, ja alhaalla rannalla nukkuivat kalastajien ketterät ja pienet purret.

Kylän väkeä tuli heitä vastaan, mutta kukaan ei tohtinut liiaksi lähestyä jättiläistä ja pientä tyttöä. Maiaa moinen huvitti suuresti, vaikka olisihan hän itsekin säikähtänyt moista miekkosta. Kotitalo häämötti edessä ja mummo jo tähysteli pihamaalla.

”Mummo! Mummo! Löysin apua!” Maia huusi ja laskeutui alas miehen selästä.

Mummo tuijotti tulijaa yhtä äimistyneenä kuin kylän väkikin, mutta jättiläinen puhui lempeästi ja lyhyesti. Hänen äänessään oli aimo annos meren elävää ja rauhallista voimaa, joka tyynnytti mielen myrskyt.

Maia ei kuullut kaikkea, mitä mummo ja jättiläinen sanoivat toisilleen, mutta mies astui sisään taloon mummon perässä. Kyläläiset katselivat hyvän matkan päästä uteliaina ja Maiasta tuntui kuin koko maailma olisi yhtäkkiä tullut heidän taloonsa, toivottamaan hänen pienen sisaruksensa tervetulleeksi.

”Jos maailma todella on sellainen, minun täytyy joskus tehdä vastavierailu”, Maia puhui hiljaa itsekseen, kunnes mummon ääni katkaisi tytön lennokkaat ajatukset.

”Maia! Tarvitaan lisää vettä kaivolta! Menehän joutuin!”

Tyttö juoksi. Hän juoksi hymyillen auringon alla.