Möröt eli miten maailma toimii

morkoSeikkailijoiden kilta sijoittuu Saranea-nimiseen maailmaan, mutta maailman nimi ei ole sattumaa. Sattumaa eivät myöskään ole aurinko, kuu, tähdet tai oikukkaat vuoret. Eivät usvien peittämät salaiset lammet, eivät äkillisesti vaihtuva sää tai yksittäiset kummalliset ilmiöt  kadonneista sukkapareista ja mystisiin arvoituksiin. Liekö mikään todella sattumaa maailmassa, jota hallitsevat möröt.

Möröt ovat kaikkialla mutta näkymättömissä. Saranea, maaäiti, on kaikkien mörköjen äiti ja kauan kauan sitten Saranea asettui nukkumaan ja tekee sitä yhä. Näin ollen möröt huolehtivat uinuvasta äidistään ja tulevat siinä samalla pyörittäneeksi maailmaa niin auringon kuin säänkin osalta.

Ihmisiltä kesti tovi magiaan perehtymisen jälkeen löytää möröt, jotka olivat hämmentävän välinpitämättömiä ihmisten toimista. Jos ne tiesivätkin kertoa, miten maailma toimi, möröt eivät juuri muistelleet ihmisen historiaa, sillä möröille ihmiset olivat yksi elollinen asia muiden joukossa.

Ihmiset oppivat pian kutsumaan mitä erilaisempia mörköjä luokseen, mutta möröt osoittautuivat hyvin epävakaiksi liittolaisiksi, sillä ihmisten toiveet ja vaatimukset olivat niille usein vieraita. Möröt kun itsessään eivät ole hyviä tai pahoja olentoja – niitä ei yleensä vain kiinnosta kuin oma tehtävänsä.

Seikkailijoiden kilta käyttää mörköjä silloin tällöin apuna, vaikka sitä ei suuremmin suositellakaan, ellei ole aivan pakko. Silti kiperissä tilanteissa möröistä on ollut arvaamatonta hyötyä, sillä monet niistä ovat loitsimistaitoisia tai niin kamalia, että vihollinen säntää pahkaa pakosalle.

 

Saranea maailmankartalle

Saranea

Karttapäivityksen vuoro, olkaa hyvät!

Maailmankartta lienee yksi niistä asioista, joita kysellään paljon erilaisten maailmanrakennusprojektien yhteydessä. Ja miksipä ei? Kartat ovat hienoja! Niissä on immersion voimaa ja niistä saa perspektiiviä. Saa helpommin paikannettua itsensä osaksi tarinaa ja mielikuvitus saa lähteä punomaan omia versojaan.

Kartassa näkyvät Saranean valtakunnat sekä niiden lisäksi tärkeimmät muut paikat, kuten Mennael, Seikkailijoiden killan pääpaikka. Suunnaton ja (toistaiseksi) loputon Ulkomeri toimii maailman rajana ja Sisämeri muodostaa valtakuntien ja seikkailujen välisen ehtymättömän sillan. Keskellä tietysti kohoaa pahaenteinen Holvien valtakunta, josta ovat peräisin maailman vitsaukset eli hirviöt ja kiroukset, mutta myös moni muukin merkillinen yliluonnollinen asia.

Kompaktius on ollut Seikkailijoiden killan maailmanrakennusprojektin ydin. Tarpeeksi rikas ja monipuolinen, mutta ei liian iso, jonka tietomäärään saattaisi hukkua. Pelikirjassa syvennytään alueisiin tietysti enemmän, mutta kattavin tietomäärä hankitaan vasta kunnon seikkailujen kautta. Tässäkin on hyvä jättää sopivasti tyhjää kartalle, koska jokainen peliryhmä luo omat tarinansa ja tekee omanlaistaan maailmanhistoriaa.

 

Katkelmia seikkailijan päiväkirjasta

”Sumu hälveni. Olin laivan keulassa ja näin sen ensimmäisenä. Kirotun saaren, josta olin kuullut niin paljon. Näin kaiken. Yksinäisyyteen tuomitut vuoret, mustat rauniot, kolkot kivirannat ja synkät metsät. Kaukana raivoavan myrskyn. Olisin halunnut huutaa muille, mutta ääneni ei kantanut. Tuijotin vain tuota synkkää paikkaa ja ensimmäistä kertaa kysyin itseltäni, miksi olin lähtenyt tälle matkalle.”

”Baseera ei koskaan päässyt rantaan asti. Jokin olento oli kavunnut laivaan yön pimeydessä ja se veti soturimme mukanaan syvyyksiin. Hän oli rohkein tuntemistani seikkailijoista ja rakas ystävä. Itkimme häntä, kunnes kylmä aamuaurinko nousi esiin meren takaa. Sitten oli meidän vuoromme nousta maihin.”

”Pahinta oli tuuli. Se ei hellittänyt hetkeksikään, vaan ulvoi raunioiden koloissa ja onkaloissa pilkaten meitä. Lohduttomia olivat vaelluksemme nummilla, kamalia olivat öiset äänet, joita tuulet kuiskivat. Me olimme kokeneet paljon yhdessä, mutta tällaiseen piinaan emme olleet varautuneet. Kenelläkään ei ollut tilaa rohkeuden sanoille.”

”Ne tulivat yöllä suurella joukolla. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä, ja ne hyökkäsivät vailla pelkoa, voitonvarmoina. Vain kokemuksemme ja yhteistyö pelasti meidät tuona kirottuna yönä. Tietäjämme Arban loihti tulta ja tulikiveä niin vimmaisesti, että luulin maailman palavan tuhkaksi. Aamun valjetessa kivet hohkasivat yhä.”

”Kaupunki kohosi metsän keskeltä kuin rikkinäinen hammas. Sen jykevät aikaa uhmaavat muurit olivat paksujen köynnösten peitossa ja niin ollen pääsimme helposti kapuamaan kaupunkiin, joka oli unohtunut synkän metsän keskelle. Hämmästyksemme oli suuri, sillä yksikään kasvi ei ollut luikerrellut kaupungin muurien sisäpuolelle vaatimaan paikkaa omakseen.”

”Kuolleet kadut, hylätyt pihat ja teatterit. Kadonnutta elämää, jolle emme osanneet antaa kuin vihjeitä. Hiljaisuus, jota vasten tuuli hirnui kuoleman säveliä. Löysimme pian reitin holveihin. Mustat ovet olivat auki kuin kutsuen meitä pimeyteen. Yöllä tulivat kuolleet, hiljaisina ja äänettöminä. Ne saivat Pirekin. En vain ehtinyt ajoissa…”

”Ikuinen yö, läpitunkematon pimeys. Holvit nukkuivat raskaina päällämme, kun sukelsimme unohtuneeseen kaupunkilabyrinttiin, jonka tarinat olivat jo kaikonneet ajasta iäisyyteen. Me taistelimme ja etenimme rohkeasti. Löysimme vanhoja aarteita ja omimme ne itsellemme. Kaiken mitä pimeys heitti yllemme, me torjuimme ja ajoimme pakosalle.”

”Meidän olisi jo pitänyt palata, mutta Arban oli vastaan. Oli vielä paikkoja, joita emme olleet tutkineet, huoneita, jonka salaisuuksia olimme vasta raaputtaneet. Hän oli piirtänyt karttaa, koettanut tulkita kuolleita kirjaimia. Vielä kerran, hän sanoi. Se vain vaatisi rohkeutta, hän painotti.”

”Sateinen aamu leirissä. Mieliala alhaalla. Holvien valtakunta… Se alkaa puhutella sinua. Meidän olisi jo pitänyt lähteä, olla jo laivassa, mutta Arban, hän otti komennon. Ei enää pyydä, vaan käskee. Liara kuiskasi, että meidän pitää tehdä jotakin. Mutta enhän minä voinut uskoa vanhasta ystävästäni. Vielä yksi retki, viimeinen retki. Sitten palaisimme.”

”Se heräsi pimeydestä. Se ei tuntenut mitään, ei sanonut mitään. Sille riitti, että hiljaisuus laskeutuisi taas holveihin. Se tappoi Liaran ja Sturrin. Sitten tuli Arbanin vuoro. Hän loitsusi niin, ettei enää välittänyt meistä muista. Ilma muuttui polttavaksi hengittää… Me loput vain pakenimme ja kuulimme, kuinka loitsusanat kuolivat kesken kaiken.”

”Ei hetkeäkään enää! Me kiiruhdimme pois kirotusta kaupungista, sitä ympäröivistä synkistä metsistä. Viivytyksemme oli maksanut meille rakkaiden ystäviemme hengen. Mutta saaren hirviöt odottivat meitä, ne hyökkäsivät, kun olimme heikoimmillamme. Jaran… Hän jäi. Osti meille aikaa, jotta ehtisimme rantaan. Hulluus… Uskollisuus… Kirottu olkoon Holvien saari. Kirottu olkoon, en astu sinne enää ikinä! En ikinä!”

Zanit

Vuonna 295 Saraneaa koetteli Suureksi myrskyksi kutsuttu voimakas rajuilma. Meren aallot löivät korkeina, pyörremyrskyt iskivät valtakuntiin ja tuhoja syntyi monin paikoin viikkoja kestäneessä myräkässä. Kun myrsky viimein asettui, jotain merkillistä oli ajautunut rantaan eri puolilla Saraneaa tavallisen hylkytavaran lisäksi. Ihmisiä, jotka puhuivat merkillistä kieltä, ja jollaisia Saraneassa ei ollut ennen nähty. Merkilliset ihmiset eivät muistaneet, mistä olivat tulleet. Vain sen, keitä he itse olivat, ja keitä heidän rakkaimpansa olivat.

Saranean muut kansat suhtautuivat epäilevästi uusiin tulijoihin, sillä jokainen tiesi, ettei Ulkomeren aavojen takana voinut olla mitään. Ehkä tulokkaat olivat jokin hirviöiden juoni? Kirous? Epäilys kalvoi Saranean kansoja ja pian tulijoita karsastettiin yleisesti. He saivat monia pilkkanimiä, joista ’varis’ oli yleisin. Tulijat kutsuivat itseään zaneiksi.

Zanit ovat kansa ilman kotia. He ovat vuosien saatossa levittäytyneet ympäri Saraneaa, ja monet heistä vaeltavat edelleen paikasta toiseen karavaaniensa turvin, jotka ovat kuin pieniä kyläyhteisöjä. Zanit tuntevatkin hyvin toisensa, sillä erilaisuus yhdistää heitä Saranean muiden kansojen epäluulon alla, joka on pahimmillaan muuttunut vainoksi asti. Zanit ovat aina olleet valmiita lähtemään lyhyellä varoitusajalla, mikäli tilanne sitä vaatii.

Kiertelevä elämä on tehnyt zaneista monipuolisia osaajia ja eteviä ongelmanratkojia. He ovat kuuluisia sulavapuheisuudestaan ja sanotaankin yleensä, että zanit ovat Saranean parhaita näyttelijöitä. Liikkuva elämä vie zanit usein paikkoihin, jossa sattuu ja tapahtuu, joten heillä on hyvä kuva siitä, mitä valtakunnissa tapahtuu.

Zanit ovat jakautuneet heimoihin, joiden väliset suhteet ovat ulkopuolisille yleensä hämärän peitossa. Merkkipäiviä ja muita elämän tärkeitä tapahtumia zanit juhlistavat omassa piirissään ja suhtautuvat uteliaisiin hillityn epäilevästi. Zanien yhteisöjä johtavat yleensä vanhimmat, joilla on usein varsin painava sana sanottavanaan yhteisön asioihin niin vaaran kuin rauhankin aikana.

Seikkailijoiden kiltaan zanit liittyvät seikkailunhalusta, mutta myös todistaakseen Saranean kansoille, kuinka pystyviä he ovat. Zanien apu onkin historian saatossa ollut korvaamaton Seikkailijoiden killalle ja vuosien yhteistyö on kantanut hedelmää. Killan tuorein suurmestari on zani ja tämä merkittävä virka on jossain määrin alkanut vaikuttaa myös siihen, kuinka zanit nähdään osana Saranean kansoja.

Odottamaton vieras

Nerys oli kuullut tarinan prinsessasta ja kahdesta käärmeestä jo monta kertaa. Olihan karavaani ollut hänen kotinsa jo vuosikaudet, mutta jokin vanhan Thirkin äänenpainossa vangitsi hänet tavalla, joka ei päästänyt ikinä otteestaan. Nerys oli joskus itsekin istunut aivan Tarinankertoja-Thirkin jalkojen juuressa nuotion äärellä – kunniapaikalla, joka oli varattu lapsille, niin kuin nytkin. Silmät sädehtien he kuuntelivat vanhuksen tummaa ääntä, joka kehräsi tarinan lankaa tähtitaivaan alla.

Melkein kaikki olivat koolla nuoresta vanhimpaan, kukin omalla paikallaan valon ja varjon elämänleikissä. Toiset vierekkäin toisiinsa nojaten, toiset omassa lempeässä yksinäisyydessään. Heidän karavaaninsa oli pysähtynyt yöksi pienen järven rannalle, jonka toisella puolen siintivät läheisen kylän valot. Ehkä siellä jo kuiskittiin variksista? Olihan karavaani saapunut jo hyvissä ajoin ennen auringonlaskua.

Varis oli heidän haukkumanimensä, kaikkien heidän. Minne tahansa Saraneassa he kulkivatkaan, he saivat osakseen epäileviä katseita. Ihmiset olivat epäluuloisia, sillä varikset olivat huuhtoutuneet rantaan Suuressa myrskyssä. Mistä he olivat tulleet? Keitä he olivat olleet? Miksi loputon Ulkomeri ei ollut vain ahmaissut heitä? Kukaan ei osannut vastata tuohon kysymykseen, eivät edes varikset itse, ja siksi he olivat outoja ja vieraita.

Nerys katseli ylös taivaalle, jossa tähdet loistivat kirkkaina. Niiden valo toi hänelle aina lohtua, kun yö oli syvimmillään. Sillä zaniksi he itseään kutsuivat ja heidän kielessään zani tarkoitti tähteä. Ei ihme, että tähtitaivaan alla Nerys tunsi olevansa kotonaan, yhtä maailman kanssa.

Vanhan Thirkin ääni kohosi hieman huippukohtaan tullessa. Kuinka se pitikään lapset täysin lumoissaan, ja miten se sai aikuiset hiljentymään joko tarinaan tai omiin ajatuksiinsa. Sillä zanien elämä oli usein tien päällä paikkaa vaihtaen. Ei voinut tietää, oliko vastaantulija ystävä vai vihollinen. Oliko seuraava kaupunki armollisempi kuin edellinen? Zanit eivät koskaan pysähtyneet ja iltahetki nuotion ääressä soi heille kaikille lepotauon.

Zanit vetäytyivät kukin yöpuulle tarinan jälkeen. Heidän vaununsa olivat värikkäitä, monen matkan kolhimia ja usein pienen korjauksen tarpeessa. Ne olivat kuin pyörillä kulkevia pieniä taloja, joihin perheet ja ystävät ahtautuivat. Verhot vedettiin yöksi nukkumapaikkojen eteen ja hiljaisuus laskeutui lukuun ottamatta yöhön kuuluvia kuiskauksia. Osa vartioi leiritulen ääressä, sillä koskaan ei voinut olla liian varma.

Nerys ystävineen asui samassa vaunussa. Heitä oli yhteensä kuusi, mutta he kiersivät vartiossa kahden vuoroissa yön läpi. Kun he saapuivat kaupunkiin, he jonglöörasivat ja esittivät uskaliaita temppuja niin ylhäiselle kuin alhaisellekin väelle ansaitakseen elantonsa. Tien päällä sopi toivoa, että maaseudun väki vietti häitä tai muita iloisia juhlia, jolloin heille oli usein tilausta, vaikka joskus kävi niinkin, ettei variksia haluttu paikalle. Neryksen perheestä oli jäljellä enää isoveli, Tiirik, joka oli lähtenyt kiertämään maailmaa erään teatteriseurueen kanssa. Hänestä Nerys ei ollut kuullut kahteen vuoteen mitään.

Vaunussa istuivat tänä iltana Tria, Seela ja Tarek, jotka olivat syventyneet korttipeliin. Heidän kohdallaan se tosin tarkoitti, että he enimmäkseen juttelivat ja unohtivat helposti kenen vuoro oli.

”Vanha Thirk kertoi tarinaansa? Kuulimme hänen kumean äänensä tänne asti”, Tria sanoi hymyillen.

”Kertoi. Se on lempitarinani, Prinsessa ja kaksi käärmettä”, Nerys vastasi.

”Jos osakaan siitä olisi totta, eläisimme aika erilaista elämää. Olemmehan prinsessojakin tavanneet”, Tarek sanoi kortteja jakaessaan.

”Ritareiden tyttäriä. Casconnen palatsiin meitä ei huolittaisi, vaikka kaikki maailman temppumaakarit olisivat manan majoilla”, Seela sanoi ottaessaan kortit nopeasti itselleen. Seela oli heistä vakavin ja tulisieluisin. Kukaan ei kävellyt hänen ylitseen, ei vartija, eikä ritari. Se oli joskus saattanut heidät hankalaan kiipeliin.

”Niin maailma toimii päivästä päivään – ainakin Kritoksessa. Ei huolta, Trienne on mukava paikka. Siellä ihmiset ovat iloisia ja huolettomia”, Tria sanoi. Hän oli heistä positiivisin. Aina valmiina mihin vain.

Nerys asteli omalle punkalleen ja vetäisi sitten jalkopäästä esiin pienen nyssäkän. Heillä oli kaupungissa käynyt eräänlainen onnenpotku, kun erästä rikasta kotia oli tyhjennetty kaikenlaisesta tavarasta. Uudet omistajat heittivät pois paljon sellaista, mitä he eivät tarvinneet ja Nerys ystävineen oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan useiden muiden uteliaiden kanssa.

”Ajattelimme mennä uimaan. Oletko lähdössä, Nerys?” Seela kysyi asetellessaan voittokortteja pöytään.

Nerys piteli nyssäkkäänsä ja mietti. Hän piti yöuinneista. Siitä miten tähdet heijastuivat veden pinnasta, ja kuinka ihana oli vain kellua tumman veden pinnalla. Mieli oli kahden vaiheilla, mutta lopulta sormet leikittelivät nyssäkän nyöreillä.

”En tällä kertaa. Menkää te vain”, Nerys vastasi ja kuunteli heidän lähtöään omissa ajatuksissaan. Kun vaunun ovi viimein sulkeutui, hän muisti, miten harvinaista oli olla yksin. Elämä karavaanin mukana oli jatkuvaa muiden huomioimista, mikäli halusi välttää pikkumaiset riidat ja kinastelut.

Nyssäkässä oli lyhty. Se oli kuluneen näköinen kapistus, jota kiersivät monimutkaiset taiteelliset koukerot. Ne saattoivat ehkä olla kirjaimiakin, mutta Nerys ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, vaikka olikin matkustellut laajalti Kritoksen valtakunnassa ja nähnyt yhtä ja toista merkityksellistä. Hän oli ottanut esineen jotenkin vaistomaisesti, vaikka arvokkaampaa ja hyödyllisempääkin tavaraa oli ollut tarjolla.

Nerys asetti lyhdyn pöydälle. Hämärässä valossa se näytti raskaalta ja painavalta ikään kuin lyhty voisi painollaan murskata pöydän ja jopa vaunun lattian. Sydäntä suojaava lasi oli vuosien noen ja lian peitossa, eikä sitä näyttänyt saavan puhtaaksi, vaikka Nerys koetti hinkata sitä rätillä. Niinpä hän avasi lasin pienestä mekaanisesta vivusta, joka näytti täydellisesti sulautuvan merkillisten kirjoitusten sekaan.

Lyhdyn sisällä oli vaalea kivi sydämen virkaa toimittamassa. Se näytti siltä kuin se olisi aina ollut paikoillaan, ja kun Nerys yritti liikuttaa sitä, se ei hievahtanutkaan. Jospa se oli jokin outo tulikivi, joita tietäjät käyttivät? Nerys liikahti paikaltaan ja varasti liekin läheisestä lyhdystä. Vaalea kivi näytti vastustelevan ensin, kunnes se leimahti kirkkaaseen valkoiseen liekkiin niin äkisti, että Nerys oli pudota tuolilta säikähdyksestä.

Vaistomaisesti Nerys sulki lyhdyn lasin. Ensin tumman noen ja lian läpi ei näkynyt juuri mitään. Kirkas valo tanssi ja hehkui lyhdyn sisällä aivan kuin sillä olisi ollut oma elämänsä. Sitten Nerys huomasi, kuinka lyhty vaikutti erilaiselta, eri väriseltä. Lasipinta näytti kääntyilevan ja muuttavan muotoaan ja kirkas valkoinen valo piirsi liikkuvia hahmoja tumman pintaan tavalla, joka sai mielikuvituksen laukkaamaan.

Nerys ei voinut kuin tuijottaa alati muuttuvia muotoja. Jopa lyhdyn metalli muuttui vaaleaksi ja oudot kirjoitukset näyttivät elävän liekin lepatuksen lumossa. Leirin äänet olivat kaikonneet kaukaisuuteen, mikäli niitä todella enää oli olemassa. Ja samaan aikaan Nerykselle tuli vahva tunne siitä, ettei hän ollut yksin. Lyhdyn liekki asettui hiljaiseen tanssiin ja samassa ovelta kuului voimakas koputus, joka sai Neryksen sydämen hyppäämään kurkkuun.

Kuka siellä, hän ajatteli, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Ovi näytti vaaleassa valossa jotenkin epätodelliselta aivan kuin se olisi ollut suuren kaupungin portti.

Koputus toistui. Kolme vaativaa ja painavaa kolausta, jotka saivat ihon kananlihalle. Nerys otti hataran askeleen. Epämääräinen pelko ja uteliaisuus taistelivat hänestä yhtä aikaa, ja olivat tehdä Neryksen hulluksi. Askel, toinen, kolmas. Nerys oli jo ovella. Yöilma tuntui vahvana sen toisella puolen. Toinen maailma.

Koputus toistui jälleen. Nyt ääni tuntui kuin moukarin iskuilta. Viimeisellä Nerys miltei odotti, että ovi antaisi periksi ja hajoaisi säleiksi. Hiljaisuus laskeutui kuitenkin vaunun ylle raskaampana kuin koskaan ennen, eikä Nerys kestänyt sitä peloista huolimatta. Hän ei kestänyt täydellistä hiljaisuutta, joka tuntui verhoutuvan epämääräiseen kaihoon. Käsi painui ovenkahvalle ja ovi aukesi.

Vaunun portaiden juurella seisoi hupulliseen viittaan kietoutunut hahmo, jonka silmät loistivat tähtien valoa ja haaleaa lämpöä.

”Hei Apila”, naisen ääni kuiskasi ja ohuet huulet kääntyivät hymyyn.

Nerys tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin ja jatkavan sitten pauhaten eteenpäin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tämä ei voinut olla totta.

”Lin-täti?” Nerys henkäisi ääni väristen.

”Lasketko minut sisään?” nainen vastasi ja ojensi kalpean kätensä Nerystä kohti.

”Mutta- Tietysti. Tule sisään”, Nerys sai vaivoin sanotuksi ja perääntyi muutaman askeleen. Nousiko nainen portaat ylös vai ei, sitä Nerys ei kuullut. Hän hätkähti, kun ovi sulkeutui. Koko vaunu kylpi kalpeassa valossa.

”Olet kasvanut. Sinä hehkut”, nainen sanoi ja otti hupun päästään. Tähtivalossa kylpevät silmät sädehtivät lyhdyn valossa.

”Sinä- Luulin, että-”, Nerys änkytti ja oli kompastua jakkaraan.

”Olen vaeltanut pimeyteen, Apila” nainen vastasi rauhallisesti, mutta surunkaihoisalla äänellä.

Apila oli Neryksen vanha lempinimi, jota Lin-täti oli käyttänyt kauan sitten. Siinä oli yhä kesäinen sointi surusta huolimatta, ja Nerys tunsi ikävää, jonka hän oli jo ennättänyt haudata vuosia aikaisemmin. Mutta nyt hänestä tuntui kuin hän olisi lapsi taas. Kuinka monta kertaa Lin olikaan häntä lohduttanut? Kuinka monta kertaa puhunut sukkeluuksia ja hullutellut?

”Aavemieleksi sitä kutsutaan… Erikoista, että sinä löysit sen”, Lin kuiskasi ja istuutui pöydän ääreen selkä hieman kumarassa aivan kuin hän olisi kantanut raskasta taakkaa. Tädin läsnäolo sai rauhallisen valkoisen liekin lepattamaan villisti.

”Mitä tapahtui? Sinä katosit”, Nerys sanoi hiljaa tätiään katsellen. Lin oli liittynyt Seikkailijoiden kiltaan eräänä syksyisenä aamuna ja jättänyt karavaanin. Nerys muisti yhä, miten täti oli halannut häntä lujasti ja luvannut palaavansa vielä takaisin katsomaan, miten Apila voi. Lin oli ollut silloin saman ikäinen kuin Nerys nyt.

”Niin. Se on surullista. Tiedäthän, että olisin niin kovin halunnut vielä palata”, Lin sanoi ja lämmitteli nyt käsiään lyhdyn hehkussa.

”Ja minä aina odotin. Odotin, että ilmestyisit”, Nerys sanoi pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan. Lin-tädin olivat seikkailut vieneet, mutta se vähä, mitä karavaani kuuli, kuulosti uskomattomalta. Lin oli auttanut niin monia.

”Olen pahoillani, Apila-rakas. Minäkin niin toivoin… Ikävöin kotia viimeiseen asti, kunnes pimeys tuli. Ja kauan kuljin, eikä minulla ole sille sanoja, mutta olen iloinen… Että sain hetkeksi pysähtyä tähän sinun luoksesi”, Lin kuiskasi ikään kuin varoen rikkomasta vaunun herkkää rauhaa. Hänen katseensa lepäsi lyhdyn valossa, ja Nerys kuvitteli, kuinka pimeys piiritti vaunua joka puolelta.

”Pimeys? Rakas täti, kerro minulle. Voinko auttaa sinua?” Nerys kysyi ja asettui nyt varovasti tätinsä viereen.

”Minulla ei ole sanoja, ei enää. Olen pahoillani. Olen pahoillani kaikesta”, Lin sanoi surullisena, silmät valkoista hehkuen.

”Älä ole. Sinä olit niin rohkea. Paljon rohkeampi kuin kukaan täällä. He muistavat yhä. Minä muistan sinut aina, enkä unohda yhtäkään kesäistä päivää kanssasi”, Nerys sanoi. Lyhdyn valo oli nyt himmeämpi ja haaleampi. Lin-täti otti hitaasti kätensä pois sen hehkusta.

”Minua kylmää”, Lin kuiskasi ja katsoi Nerystä surullisilla silmillään.

”Minä olen tässä”, Nerys vastasi ja halasi sitten kauan sitten kadonnutta. Halasi pitkään kylmästä välittämättä kesä sydämessään.

”Auta minua. En halua olla yksin…” Lin vastasi surullisena. Aavevalon loihtimat kädet kiertyivät viileinä Neryksen ympärille. Hän tunsi, kuinka Lin-täti vavahti ja sitten… täti itki. Hän itki hiljaista yksinäistä itkua jossain kaukaisuudessa, jossa oli läsnä tuhat kasvotonta. Tuhannen labyrintin takana. Pimeässä ne kulkivat ja elivät, eivätkä löytäneet tietään ulos. Ehkä eivät halunneetkaan? Eivät halunneet sitä kenellekään.

”Lin-täti? Missä sinä olet?” Nerys kysyi pimeydessä, yön ja päivän tuolla puolen, peloissaan. Yksinäinen itku kuului yhä kauempana, kunnes kasvottomat tulivat tuhansine painajaisineen. Joku tarttui häntä lujasti olkapäästä. Nerys kirkaisi ja heräsi.

”Nerys! Tria tässä! Näit hirveää painajaista” Tria sanoi vakavana ja silitti nyt kevyesti Neryksen olkapäätä.

Sydän hakkasi ja Nerykseltä kesti hetki tajuta, missä hän oli. Turvassa, omassa vaunussaan. Trialla oli märät hiukset. He kävivät uimassa. Ja lyhty- Lyhty seisoi pöydällä yhtä vanhana kuin ennenkin vailla vaalea valoaan. Oliko se ollut unta? Varmuuden vuoksi Nerys laittoi lyhdyn takaisin nyssäkkään.

”Niin taisin- Nukahdin, kun-” Nerys sanoi vapisten ja huokaisi syvään. Samassa ovi kävi ja Tarek ja Seela palasivat uintireissultaan iloisin mielin.

Tria halasi Nerystä pikaisesti, mutta tarpeeksi lämpimästi karkoittaakseen viileyden, joka oli jäänyt vaivaamaan. Muut häärivät mennäkseen yöpuulle, mutta Neryksen ajatukset aaltoilivat kaukaisuudessa.

”Hyvää yötä ja kohti uusia seikkailuja”, Tria sanoi viimein ja käänsi kylkeä punkka narahtaen.

”Hyvää yötä, huomenna taas tien päälle ja kohti Trienneä”, Tarek sanoi haukotellen.

Nerys kuunteli yötä ja sen turvallisia ääniä. Vartijoiden hiljaista mutinaa leiritulella, tuulen huminaa ja pöllön huhuilua. Hän muisteli sitä sumuista syysaamuna kauan sitten. Tätinsä rohkeutta – zanin rohkeutta, joka ei koskaan kuihtuisi.

”Miksei kauemmaksikin?” Nerys sanoi hiljaa itselleen ja nukahti yön syliin.
 

Vorga

Saranean pohjoisosassa kohoaa Vorgan jylhä saari, jota hallitsevat loputtomat vuorenhuiput ja niiden kätköissä olevat vehreät laaksot. Saarella asuva kansa, vaanit, ovat väkeviä vuorikiipeilijöitä ja merenkävijöitä, jotka ovat tottuneet karuihin ja kylmiin oloihin. Rikkonaisen rannikon vuonoista vaanit ovat historian saatossa lähteneet niin sodan- kuin kaupankäyntiin ja Saranean muut kansat pitävät heitä sodanhaluisena, mutta myös järkähtämättömän urheana kansana.

Vaanien yhteiskunta muodostuu klaaneista, joista vahvimmat osallistuvat hallitsijavaaliin. Epäselvät tulokset ovat aiheuttaneet historiassa monenlaisia kärhämiä, joita vaanit ovat tottuneet selvittelemään varsin rajustikin. Ulkomaalaiset usein sanovat, että vain vaanien keskinäinen nujakointi pitää heidät poissa ryöstöretkiltään. Historia on myös osoittanut, että kun vaanit todella lähtevät sotaan, he ovat silloin pelottava voima.

Vaanit kunnioittavat esivanhempiensa urhoollisia tekoja ja maineikkaimpia tarinoita lauletaan ja kerrotaan niin leiritulilla, laivoilla kuin kotonakin. Klaania johtaa aina suvun kunniakkain jäsen ja tämän selvittämiseksi käydään joskus välienselvittelyjä, jotka voivat vaihdella juomakilpailusta runoihin ja asemittelöön – hyvin usein vaanit käyvät kaikki läpi varmuuden vuoksi.

Ne jotka tutustuvat vaaneihin paremmin, saattavat yllättyä heidän yltäkylläisestä vieraanvaraisuudestaan. Vieras voikin tuntea hetken olevansa kuin klaanin kunniajäsen notkuvien pöytien ääressä, joissa kumotaan ystävyyden maljoja. Seikkailijoiden kiltaan vaanit liittyvät usein puhtaasta seikkailun halusta. He haluavat nähdä maailmaa ja mikä tärkeintä, jättää itsestään jonkin vaikuttavan tarinan jälkeensä.

 

Kaapparisaaret

Merenkäynti on valtakuntien välisen kaupan elinehto, mutta se on mahdollisuus myös merirosvoille ja kaappareille, jotka ovat pesiytyneet lukuisille saarille kauaksi suurten valtakuntien vaikutusvallasta. Saranean keskellä onkin ollut sopivia lymypaikkoja merirosvoille jo satojen vuosien ajan ja ryövärit ovat taitavasti pelanneet vihollisiaan toisiaan vastaan.

Kaapparisaaret levittäytyvät laajalti ja niiden luonto vaihtelee pohjoisen kallioisista louhikoista etelän palmurantoihin. Suurimmille saarille ovat syntyneet kaappareiden vahvimmat asutuskeskukset, mutta kaappareiden pääasiallinen elämä on merellä, merirosvolaivojen kannella, alati liikkeellä ja rikkauksien toivossa.

Kaapparit itsessään ovat sekoitus kaikkia Saranean kansoja, jotka ovat paenneet Kaapparisaarille joko vainoa tai sitten omaa menneisyyttään, jota ei saarilla sen kummemmin kysellä. Tulijat otetaan avosylin vastaan, kunhan nämä tekevät työtä ja osallistuvat ponnistuksiin. Elämää saarilla romantisoidaan usein kirjoissa, mutta helppoa se ei juurikaan ole suuresta vapaudesta huolimatta. Kaapparit toisinaan sanovatkin, että meri antaa ja ottaa.

Kaapparit ovat muodostaneet kaapparikiltoja ja he valitsevat keskuudestaan johtajat eli kapteenit, jotka voidaan myös äänestää pois asemastaan, mikäli kunnon saalista ei löydy. Hyvä onni onkin kaikki kaikessa ja kaapparit ovat usein hyvin taikauskoista väkeä. Varmaa kuitenkin on, että parempia merenkävijöitä ei Saraneasta löydy.

Fryn

Eteläisen auringon alla lepää viidakoiden ja suurten rämeiden peittämä saari, Frynin valtakunta, jossa magia elää vahvana ja arvoituksellisena. Sen käyttöönsä valjastaneet ihmiset kunnioittivat magian voimaa niin suuresti, että vielä tänäkin päivänä velhoneuvosto johtaa Fryniä.

Frynin kansa, fryynit, ovat sopeutuneet elämään suurilla rämeillä ja viidakoissa luottaen siellä magian lisäksi hyvään metsästysvaistoonsa. Lukuisat vesireitit yhdistävät Frynin miltei halki valtakunnan, joten fryynit ovat myös tottuneita veneilijöitä. Näitä reittejä pitkin he kuljettavat kauppatavaroita, joista kysytyimpiä ovat parantavat rohdot, joiden ainesosia voi löytää vain syvimpien viidakoiden kätköistä.

Frynin vitsauksena ovat taudit, joista ulkomaalaisetkin ovat toisinaan saaneet osansa. Tämän vuoksi Frynillä on maine vaarallisena ja myrkyllisenä paikkana. Fryynit itse suhtautuvat tauteihin pragmaattisesti luottaen pitkälti velhojen parantaviin voimiin. Niin suuri onkin näiden velhojen voima, että vain velhoilla on oikeus astua johtamaan Frynin salaperäistä valtakuntaa.

Fryynit kertovat mielellään tarinoita ja laulavat niitä sointuisalla kielellään. Heidän pääkaupungistaan, Dabbasta, on kirjoitettu lukuisia romanttisia runoja ja tarinoita ja toisinaan fryynit itse lähtevät kotoaan pitkille matkoille sammuttaakseen seikkailunhalunsa. Heille Seikkailijoiden kilta tarjoaakin ainutlaatuisen mahdollisuuden kokeilla siipiään.