Katkelmia seikkailijan päiväkirjasta

”Sumu hälveni. Olin laivan keulassa ja näin sen ensimmäisenä. Kirotun saaren, josta olin kuullut niin paljon. Näin kaiken. Yksinäisyyteen tuomitut vuoret, mustat rauniot, kolkot kivirannat ja synkät metsät. Kaukana raivoavan myrskyn. Olisin halunnut huutaa muille, mutta ääneni ei kantanut. Tuijotin vain tuota synkkää paikkaa ja ensimmäistä kertaa kysyin itseltäni, miksi olin lähtenyt tälle matkalle.”

”Baseera ei koskaan päässyt rantaan asti. Jokin olento oli kavunnut laivaan yön pimeydessä ja se veti soturimme mukanaan syvyyksiin. Hän oli rohkein tuntemistani seikkailijoista ja rakas ystävä. Itkimme häntä, kunnes kylmä aamuaurinko nousi esiin meren takaa. Sitten oli meidän vuoromme nousta maihin.”

”Pahinta oli tuuli. Se ei hellittänyt hetkeksikään, vaan ulvoi raunioiden koloissa ja onkaloissa pilkaten meitä. Lohduttomia olivat vaelluksemme nummilla, kamalia olivat öiset äänet, joita tuulet kuiskivat. Me olimme kokeneet paljon yhdessä, mutta tällaiseen piinaan emme olleet varautuneet. Kenelläkään ei ollut tilaa rohkeuden sanoille.”

”Ne tulivat yöllä suurella joukolla. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä, ja ne hyökkäsivät vailla pelkoa, voitonvarmoina. Vain kokemuksemme ja yhteistyö pelasti meidät tuona kirottuna yönä. Tietäjämme Arban loihti tulta ja tulikiveä niin vimmaisesti, että luulin maailman palavan tuhkaksi. Aamun valjetessa kivet hohkasivat yhä.”

”Kaupunki kohosi metsän keskeltä kuin rikkinäinen hammas. Sen jykevät aikaa uhmaavat muurit olivat paksujen köynnösten peitossa ja niin ollen pääsimme helposti kapuamaan kaupunkiin, joka oli unohtunut synkän metsän keskelle. Hämmästyksemme oli suuri, sillä yksikään kasvi ei ollut luikerrellut kaupungin muurien sisäpuolelle vaatimaan paikkaa omakseen.”

”Kuolleet kadut, hylätyt pihat ja teatterit. Kadonnutta elämää, jolle emme osanneet antaa kuin vihjeitä. Hiljaisuus, jota vasten tuuli hirnui kuoleman säveliä. Löysimme pian reitin holveihin. Mustat ovet olivat auki kuin kutsuen meitä pimeyteen. Yöllä tulivat kuolleet, hiljaisina ja äänettöminä. Ne saivat Pirekin. En vain ehtinyt ajoissa…”

”Ikuinen yö, läpitunkematon pimeys. Holvit nukkuivat raskaina päällämme, kun sukelsimme unohtuneeseen kaupunkilabyrinttiin, jonka tarinat olivat jo kaikonneet ajasta iäisyyteen. Me taistelimme ja etenimme rohkeasti. Löysimme vanhoja aarteita ja omimme ne itsellemme. Kaiken mitä pimeys heitti yllemme, me torjuimme ja ajoimme pakosalle.”

”Meidän olisi jo pitänyt palata, mutta Arban oli vastaan. Oli vielä paikkoja, joita emme olleet tutkineet, huoneita, jonka salaisuuksia olimme vasta raaputtaneet. Hän oli piirtänyt karttaa, koettanut tulkita kuolleita kirjaimia. Vielä kerran, hän sanoi. Se vain vaatisi rohkeutta, hän painotti.”

”Sateinen aamu leirissä. Mieliala alhaalla. Holvien valtakunta… Se alkaa puhutella sinua. Meidän olisi jo pitänyt lähteä, olla jo laivassa, mutta Arban, hän otti komennon. Ei enää pyydä, vaan käskee. Liara kuiskasi, että meidän pitää tehdä jotakin. Mutta enhän minä voinut uskoa vanhasta ystävästäni. Vielä yksi retki, viimeinen retki. Sitten palaisimme.”

”Se heräsi pimeydestä. Se ei tuntenut mitään, ei sanonut mitään. Sille riitti, että hiljaisuus laskeutuisi taas holveihin. Se tappoi Liaran ja Sturrin. Sitten tuli Arbanin vuoro. Hän loitsusi niin, ettei enää välittänyt meistä muista. Ilma muuttui polttavaksi hengittää… Me loput vain pakenimme ja kuulimme, kuinka loitsusanat kuolivat kesken kaiken.”

”Ei hetkeäkään enää! Me kiiruhdimme pois kirotusta kaupungista, sitä ympäröivistä synkistä metsistä. Viivytyksemme oli maksanut meille rakkaiden ystäviemme hengen. Mutta saaren hirviöt odottivat meitä, ne hyökkäsivät, kun olimme heikoimmillamme. Jaran… Hän jäi. Osti meille aikaa, jotta ehtisimme rantaan. Hulluus… Uskollisuus… Kirottu olkoon Holvien saari. Kirottu olkoon, en astu sinne enää ikinä! En ikinä!”