Vihreä nuttu ja hiippa

The Legend of Zelda

“When in doubt, think Zelda.”

Pelin rakentelun kanssa olen turvautunut yllämainittuun mottoon välttääkseni monimutkaistamasta liikaa. Yksinkertaisen seikkailun ilo alkoi 80-luvulla pelisarjan ensimmäisestä osasta ja on jatkunut näihin päiviin vaihtelevasti, kun sopiva laite on osunut lainaan. Pelien vihreisiin pukeutunutta sankaria, Linkiä, tuli ohjattua seikkailussa jos toisessa halki lapsuuden ja nuoruuden. Ei ihme, että pelit ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen.

Sarjan peleissä on usein kompakti seikkailullinen maailma, jossa on hieman variaatiota luonnonelementtien ja paikkojen suhteen, mutta tarpeeksi tutkittavaa ja mysteeriä unohtamatta leppoisaa juonta. Niinpä ei ollut oikeastaan ihme, että Legend of Zelda -sarja muodostui jo aikaisessa vaiheessa yhdeksi esikuvista Seikkailijoiden kiltaa varten. Erityisesti The Wind Waker ja sittemmin myös erinomainen suomalaisten tekemä Oceanhorn siivittivät minua haikailemaan purjeveneiden, merirosvojen ja tutkimattomien saarten maailmaan.

Suurin vaikutus Zelda-sarjalla lienee Seikkailijoiden killan visuaaliseen ilmeeseen, joka oli mielessäni varsin terävänä jo ensimmäisistä luonnoksista asti. Japanilainen pelikulttuuri on antanut oman lisämausteensa, mutta lopulliseen päätökseen tulin siltä pohjalta, että olen jo pelannut tarpeeksi raadollisia pelejä viime vuosina. Liian realistista en pelistä halunnut. Täten valitsemani kuvitus tuo mukaan kevyempää seikkailun henkeä ja maailmaan satumaisuutta, jota Zelda-peleissäkin on.

Olen kuitenkin aina salaa toivonut, että Zelda-peleissä olisi hieman enemmän romantiikkaa. Päähenkilö on yksi kovimman luokan tuppisuista, joita tunnen, joten maailma tarvitsi rohkaisua. Rakkaus on mielestäni ihmisiä kantava voima ja halusin myös tuoda elementin mukaan Seikkailijoiden kiltaan. Rakkaus peilaakin monia Saranean historian käännekohtia – se saa ihmisen ylittämään itsensä. Se on aktiivinen voima passiivisen sijaan. Jos se vihreähiippainen sankari astuu sille tielle, niin ollaan mielenkiintoisen äärellä.

Ithalia

Saranean länsilaidalla kohoavat suuret ja vihannat ikimetsät. Niihin on jo vuosisatoja liitetty paljon salaperäisiä ja pelottavakin tarinoita, sillä  suurten ikimetsien kätköissä on helppo eksyä suunnasta ja menettää henkensä. Tätä villiä valtakuntaa kutsutaan Ithaliaksi ja sitä asuttavat haalit, jotka ovat elävät sopusoinnussa luonnon kanssa metsästäen, kalastaen ja ottaen vain sen, mikä on tarpeen.

Haalit ovat Saranean parhaita eränkävijöitä. He ovat usein hiljaisia ja mietiskelyyn taipuvaista sorttia, mutta ne jotka ovat vierailleet heidän puuasumuksissaan, osaavat kertoa myös ihmeellisiä tarinoita villeistä tansseista ja lauluista, jotka kunnioittavat puiden vanhoja henkiä.

Ulkomaalaisia usein kummastuttaa eniten haalien yhteiskunta, joka on jaettu neljään kastiin. Huipulla ja johdossa ovat ritualistit, jotka tanssivat, laulavat ja kertovat haalien tärkeimmät tarinat. Seuraavana tulevat metsästäjät, jotka toimivat päälliköinä, ovat taitavia eränkävijöitä ja suojelevat kyliä mannunvartijoina. Kolmantena tulevat vapaat, joiden piiristä löytyy monenlaista osaajaa ja eränkävijöitäkin. Viimeisenä ovat taas palvelijat, kasti, johon joutuu vain rikoksen tehtyään tai syntymällä siihen. Palvelijat ovatkin aina jonkun omaisuutta, seikka, jonka vuoksi ulkomaalaiset usein kutsuvat palvelijoita orjiksi – haalien suureksi mielipahaksi. Onhan heidän yhteiskuntansa pystyvin ja ulkomaalaiset ovat tulleet vain häiritsemään sitä.

Vasta sota pakotti haalit toden teolla ulos metsäiseltä saareltaan. He ovat vuosien saatossa olleet ahkerasti tukkanuottasilla pohjoisen vaanien kanssa, mutta oppineet samalla käymään kauppaa ja puolustamaan valtakuntaansa niin vaaneilta kuin hirviöiltäkin. Jotkut heistä jättävät rakkaan metsämaansa liittyäkseen Seikkailijoiden kiltaan joko seikkailunhalusta tai sitten, kun palvelijan asema käy liian tukalaksi.

Kritos

Saranean itälaidalla kohoaa vehreä saari, jossa kohoavat linnat ja lumoavat lehtimetsät. Laidunmaalla tepastelevat lampaat ja laiho keinuu kevyesti tuulenvireessä, johon maajussien peltolaulut yhtyvät. Linnojen edustalla liehuvat kirjavat viirit, ja torvet soivat, kun turnajaiset julistetaan alkaneeksi. Aurinko heijastuu kiiltävistä haarniskoista, ja hevoset karauttavat matkaan. Kulkija tietää saapuneensa Kritoksen saarelle, kreenien valtakuntaan, jonka sydämessä sykkivät ritariromantiikka ja uroteot.

Kreenit ovat Saranean kansoista ehkä uteliaimpia ja ylpeimpiä. He jaksavat muistuttaa ulkomaalaisia verenperintönsä ainutlaatuisuudesta, etenkin jos he ovat aatelista syntyperää. Historia tuntee kreenit valloittajina, jotka ovat ketterästi osallistuneet Saranean selkkauksiin.

Kreenien yhteiskunta on feodaalinen. Ylimpänä on hallitsija, kuningas tai kuningatar, joka kuuluu aina hallitsevaan Helonin ylhäiseen sukuun. Monarkki on läänittänyt maita ritareille, jotka muodostavat Kritoksen aateliston. Heillä on paljon valtaa omalla maallaan, mutta viime kädessä he ovat vastuussa hallitsijalle, mikäli he ryhtyvät turhan omapäisiksi tai hallitsija kutsuu heidät sotaan.

Kreenien tavallinen kansa muodostaa Kritoksen näkymättömän selkärangan. He ovat maanviljelijöitä, karjankasvattajia, kauppiaita, seppiä ja sotilaita, ja mahdollistavat työllään aateliskulttuurin ylläpidon. Tavallinen kansa  suhtautuu ritareihin ihaillen, ja kiertelevät trubaduurit kertovatkin mielellään vanhoja ja uusia tarinoita heidän edesottamuksistaan. Moni tavallinen kreeni haaveilee tulevansa nostetuksi aateliseksi mainetekojen myötä, vaikka tällaiset tapahtumat ovatkin harvinaisia. Tarinat pitävät silti huolen, ettei yritteliäitä puutu.

Hiekkalinna

Edellisessä kirjoituksessani kerroin, kuinka Seikkailijoiden kilta lähti liikkeelle hiekkalaatikolta. Kun maailma alkoi hahmottua päässäni, päätin jo alkuvaiheessa, että yksi hiekkalaatikollinen on sopiva koko myös pelimaailmalle, jotta se ei turhaan paisuisi yli äyräidensä. Mitä suurempi maailma, sitä enemmän on liikuteltavia osia niin historiassa, kansoissa kuin maantieteessäkin. Sivumäärä kasvaa tolkuttomasti ja perehtyminen muuttuu työksi. Sitä aioin välttää.

Lapsuuden leikeissä kaikki oli yksinkertaista, vaikkakin leikkiemme miljöö saattoi olla hieman kummallinen. Ahnehdimme historiaa, viikinkimytologiaa ja fantasiaa, jotka oli helppo sekoittaa sopivassa suhteessa. Muistan hyvin alapihan kiipeilytelineen ja pehmeän hiekan sen alla, johon oli helppo piirtää laivan ääriviivat. Vieressä oleva metsä oli milloin viidakkosaari merirosvoseikkailussa, milloin Valhallan jylhä metsä.

Me omaksuimme lapsena helposti suuren mytologian aineksia, mutta kutistimme ne sopivaan kokoon leikkiä varten. Tärkeintä oli löytää helposti omaksuttavia aihioita, joita jatkaa eteenpäin.

Täydellinen fantasiamaailma olisi varmasti niin vieras, että meidän olisi vaikea ymmärtää sitä. Tutut elementit maailmassa toimivat tienviittoina ja auttavat meitä ymmärtämään asioita pienistäkin vihjeistä. Päätin täten luoda maat ja kansat siltä pohjalta, että niihin löytyy tuttu sidos reaalimaailmaan. Jätin myös tarkoituksella pois perinteiset fantasiarodut, haltiat ja kääpiöt, sillä ihmisten välisessä kanssakäymisessa on jo tarpeeksi draamaa – varsinkin kun maailma on väritetty fantastisin värein.