Runonlaulajien polku

Silmissä sumeni ja maailma pyöri. Jylhät vuorenhuiput keikkuivat hämärän läpi, ja tuuli ujelsi kivien lomassa muistuttaen synkistä aavekertomuksista, jotka olivat ottaneet lapsisielun pitkiin viileisiin kouriinsa. Rurn piti lujasti kiinni rosoisesta kalliosta ja oli näkevinään pilviudun keskellä pitkiä kalmankalpeita hahmoja. Ne katsoivat häntä, etsivät sitä unohtunutta lapsen sielua, jota kutsua luokseen. Muistatko Rurn?
 
”Rurn? Lepää hetki”, miehen möreä ääni sanoi jostain ylempää.
 
Rurn lysähti kalliota vasten, jonka pintaan oli aikoinaan kaiverrettu kiemurtelevia käärmeitä sekä voimallisia riimuja. Runonlaulajien polku uhmasi luonnonvoimia ja koko maailmaa, niin sanottiin. Ja ylös korkeuksiin oli Rurnkin vaeltanut, yhä ylemmäs etsimään runonlaulajien salaisuutta. Tietysti suuret salaisuudet oli piilotettu hyvin ja hankaliin paikkoihin, johon oli käytävä raskas matka. Henkinen vai fyysinen? Vuori taisi kysyä molempia.
 
”Juo jotain”, naisen ääni sanoi ja Rurn tunsi kosketuksen olkapäällään. Hämärän läpi ilmestyvät kirkkaat siniset silmät, loput kasvoista olivat hupun ja huovan peitossa. Jäähuurre oli vallannut osan huppua.
 
Rurn otti kulauksen vesileilistään. Vielä alempana hän oli puhkunut tarmoa ja mestari Harlan oli puuskuttanut viimeisenä. Mutta vuorten valtiaat tekivät usein kolttosia, niin sanottiin. Vuoren väki, vallattomat ikiaikaiset möröt. Ilma oli ohutta hengittää ja se leikitteli kokemattomalla. Siniset kirkkaat silmät katsoivat häntä yhä. Miksi mestari Irna pysyi sitten tolpillaan? Ei hän ollut Vorgan karusta maasta, vaan kaukaa etelästä.
 
”Meillä on lyhyt matka enää. Miten Rurn jakselee?” möreä ääni kysyi. Mestari Harlan oli jossakin korkeammalla. Kivien takana.
 
”Elää. Tajuissaan”, nainen vastasi hengitys huuruten ja tarjosi kätensä auttaakseen Rurnin pystyyn.
 
Maailma asettui takaisin paikoilleen. Jylhä vuoristomaisema terävöityi ja Rurnin silmät katselivat lumihuippuja, jotka kisailivat pilvien kanssa. Tuuli kävi yhä ja kylmyys alkoi hiipiä luihin ja ytimiin. Ei olisi pitänyt pysähtyä. Vuoret eivät koskaan antaneet armoa. Vorga ei antanut armoa heikoille, sen asukkaat sanoivat. Vaanit – urheimmat kaikista. Sen Rurn tiesi.
 
”Pärjään kyllä”, Rurn sanoi koettaen kuulostaa urhealta. Tämä oli ensimmäinen matka Runonlaulajien polulla. Se kertoi paljon siitä, millainen kohtalo laulajalla olisi. Suuri kohtalo tiesi suurta kunniaa.
 
Nainen nyökkäsi. Mestari Irna oli ollut vaitelias koko matkan ja puhuessaankin vähäsanainen. Mutta siniset silmät hohtivat auringon valaiseman lumen valoa ja ne katselivat tarkkaavaisesti kaikkea. Ei hän ollut runonlaulaja, ei suurieleinen soturi eikä metsästäjä, sen Rurn tiesi. Irna tuntui aina jotenkin olevan läsnä ja poissa samaan aikaan. Ikään kuin hän olisi kietoutunut maailmojen välille. Ehkä sitä hän juuri olikin? Seikkailijoiden kilta kulki omaa tietään kaiken keskellä ja uskalsi kohdata jokaisen maailman.
 
Rurn otti ensin muutaman varovaisen askeleen, kunnes oli varma, että vuoren väen loitsut olivat poissa. Nuorukainen astui rohkeasti eteenpäin ja huomasi nyt mestari Harlanin istuvan ylempänä olevalla kielekkeellä. Lyhyt matka enää. Vanha runonlaulaja seurasi häntä katsellaan ja kuuran valkaisema parta sulautui jääkarhunturkisviittaan. Rurn astui uupuneena tasaiselle kielekkeelle, jonka reunuksia koristivat vanhat alhokivet, muinaisen kansan lahja maailmalle, magian lähde.
 
”Olemme perillä”, Harlan sanoi ja nousi ylös. Miehenjärkäle katseli Rurnia ja sitten Irnaa, joka katseli kiviä pohtivan näköisenä. Tuuli tuiversi yhä kivien kätköissä, mutta alhokivien kohdalla äänet kuulostivat erilaisilta, jotenkin eläviltä.
 
”Runonlaulajien salaisuudet”, Rurn sanoi hiljaa itseksekseen.
 
”Yö saapuu pian. Voi olla, että luolan suu on peittynyt lumeen, jos kukaan ei ole käynyt täällä hetkeen. Saa nähdä, tulkaa”, Harlan sanoi ja lähti kapuamaan ylös kapean kallionkolon luota.
 
Ylempänä rinteessä oli kuin olikin luola. Sen suuaukko oli tuskin metriä korkeampi, mutta pienet yksityiskohdat luolan ulkopuolella paljastivat, että vierailijoita oli käynyt paljon vuosien aikana. Harlan rymysi ensimmäisenä tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa ennen kuin ahtoi suuren ruhonsa ahtaasta aukosta sisälle. Aurinko paistoi jo matalalta. Yö saapuisi pian.
 
Tulisija hehkui punaisena ja Rurn kaivoi repustaan pari halkoa. Ne syttyivät nopeasti ja kirkkaat liekit nousivat valaisemaan hämärää luolaa, jonka seiniä koristivat ikivanhat maalaukset. Osan Rurn tunnisti vaanien ikiaikaisiksi tarinoiksi, osa oli hänelle tuntemattomia. Kuvat tanssivat liekkien leimussa ja mieli liikkui maailmojen välillä, jossa uudet tarinat syntyivät. Vaanit kävivät sotaa, joko muiden merillä tai omissa laaksoissaan. Väkevä kuin vaani, sanottiin muualla.
 
”Huomenna aloitamme alhokivien luona. Myös unella on sijansa täällä, Rurn, vaikka unet voivatkin olla vahvoja. Tällä vuorella on paljon sellaista, mikä on henkien kätkemää. Sellaista, mikä on unohtunut, kun vaanit astuivat ensimmäistä kertaa ulos vuorten uumenista. Nuku siis ja uneksi. Anna mielesi levätä ja astua kevyesti”, mestari Harlan sanoi ja hänen äänensä kumisi luolassa.
 
Mestari Irna lämmitteli käsiään ja sinisissä silmissä hehkuivat liekkien tanssit. Seikkailijoiden killan mustavalkoinen aurinko erottui hämärässä naisen kuluneesta asepaidasta. Harlan ja Irna olivat tunteneet jo vuosia – olihan Irna myös Dargan klaanin kunniajäsen. Se oli suuri kunnianosoitus vaaneilta, jotka usein karsastivat muukalaisia – ja etenkin salaperäisiä zaneja, joihin Irnakin lukeutui.
 
”Hyvää yötä”, Irna sanoi ja asettui luolan seinustalle makuupussiin käpertyen.
 
Rurn kohensi tulta vielä hetken, mutta asettui sitten itsekin makuulle. Seinien kuvat tanssivat hämärässä, kunnes ne vilistivät lähestyvään unimaailmaan kohtaamaan kauan sitten menneen. Niille öisen tuulen loihtimat laulut olivat rakkaita ja täynnä muistoja.
 
Aamulla Rurnista tuntui, että yö oli kestänyt ikuisuuden. Luolan hämärässä teki vain mieli kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, mutta hiljaisuus sai nuorukaisen aistit terästymään. Harlan ja Irna olivat poissa ja tulisijassakin oli enää vain kekäleitä. Rurn keskitti kaikki voimansa ja vääntäytyi ulos makuupussistaan luolan viileyteen. Ulkona aurinko paistoi kirkkaasti ja silmiään suojaten nuorukainen kömpi ulos.
 
Harlan ja Irna olivat alhokivien luona, molemmat omiin ajatuksiinsa syventyneinä.
 
”Rurn! Hyvä, voimme aloittaa. Mitä unet kertoivat sinulle?” Harlan kysyi.
 
Rurn pinnisteli muistiaan. Unia oli ollut paljon, mutta niitä tuntui olleen kokonainen vuorellinen. Oli vaikea sanoa, mistä ne alkoivat ja mihin ne päättyivät.
 
”Loputtomasti”, nuorukainen vastasi ja asteli alhokivien keskelle.
 
”Hmm, katsotaan miten asettuvat. Tämä on Runonlaulajien tie, kuten tiedät ja me olemme huipulla. Haluatko katsoa tulevaan?”
 
”Haluan”, Rurn sanoi itsevarmana.
 
”Hyvä on. Valitse yksi alhokivistä ja istu sen eteen. Älä huoli, täällä ei ehdi tulla kylmä. Valitse tarkoin, luota vaistoosi. Sitten tiedät mihin asettua”, Harlan sanoi arvoituksellisesti.
 
Rurn nyökkäsi hitaasti ja hieman epävarmana. Vaisto… Kuin metsästäjällä? Kuin soturilla? Varkaalla? Laulajalla? Rurn asteli ja lumi narisi kenkien alla. Alhokivet näyttivät ensin kaikki samanlaisilta, sitten niissä alkoi näkyä yksityiskohtia. Käärmeiden asennot, pienet kuluneet symbolit.
 
Osa alkoi vaikuttaa tutulta, toiset vierailta. Rurn asteli ympäri ja pysähtyi välillä. Kaikki muu tuntui unohtuvan ja hän tunsi, miten osa kivistä oli selvästi lämpimämpiä kuin toiset. Lopulta valinta tuntui helpolta. Aivan kuin hän olisi aina ollut täällä.
 
Rurn istuutui alhokiven viereen. Tuntui keväältä, vanhalta keväältä, joka oli jo osa muistoja, mutta pulppusi sieltä takaisin mielen päälle ja sydämeen asti. Aurinko valaisi maan, kuu kiersi ja suuteli sitä hellästi. Maailma hehkui elämää ja Rurn tunsi, miten siinä oli hyvä kulkea, ja miten jokainen polku tuntui tutulta. Tärkeintä oli, että hän valitsisi itse samalla tapaa kuin tällä vuorella. Niin hänen kohtalonsa olisi selvä niin päivällä kuin yöllä, auringon ja kuun alla. Rurn sulkeutui osaksi niiden kiertoa, kuunteli unohtuneita lauluja, joita tuuli toi.
 
Kuu hohti, kun Rurn nousi alhokiven luota. Yön tähdet tuikkivat taivaalla ja vuoret niiden alla lepäsivät sinisessä lumoavassa valossa. Rurn veti keuhkoihinsa vuoriston kirpeää kylmää ilmaa ja henkäisi. Kauanko olin poissa? Olenko yhä omassa ajassani vai astuinko jonnekin kauas kaiken tuolle puolen, johon maalausten ihmisetkin menivät.
 
”Mitä Runonlaulajien tie kertoi sinulle?” Irna kysyi ilmestyen yhden alhokiven takaa. Kuunvalo heijastui silmistä kirkkaana.
 
”Sen, että minun tulee seurata omaa polkuani. Tehdä omat valintani. Ja sen voi sanoa, mutta…”
 
”On eri asia tuntea se”, Irna sanoi hymyillen.
 
”Niin. Kuin aurinko ja kuu… Ne pitää tuntea. Ja me olemme samanlaisia. Emme vain aurinko tai kuu, vaan molemmat”, Rurn sanoi ja katsahti vaistomaisesti alhokivien kaiverruksia. Kuut ja auringot kiersivät niitä käärmeiden ja riimujen suojeluksessa. Valintoja päivässä ja yössä. Valintoja omasta sisimmästä, elämästä.
 
”Tasapaino, niin itsessä kuin maailmassakin”, mestari Harlan sanoi ja asteli alas kapeaa polkua. Hän hymyili partansa seasta.
 
Rurn hymyili ja nyökkäsi hitaasti. Sitten hänen katseensa siirtyi maailmaan, joka lepäsi tähtien alla. Siellä hänen polkunsa kulkivat auringon ja kuun alla. Ne kulkivat ja risteilivät kauemmas kuin hän olisi osannut unelmoida. Ja Rurn tiesi, mistä kulkea.

 

Kevätsuunnitelmia

Valoconissa tuli testattua uusin seikkailu, Rämeen lapset, joka toimi hyvin 4 tunnin pelissä. Paketista saa helposti pidemmänkin, joten pidän sen kätevästi valmiina peliporukkaa varten, joka kokoontuu ensi viikolla. Ehtivät jo vitsailla, että saavat pelata second hand -pelin, mutta tämä seikkailu on tietysti special edition. Yleensä sitä käsikirjoittaa seikkailun, joka pelataan ja se päätyy pöytälaatikkoon. Seuraavalla kerralla on taas uutta ja niin edelleen. Harvoin tarvitsee kirjoittaa puhtaaksi mitään.
Vakituisen peliporukan kanssa on jatkuvuutta. Voi suunnitella pidempiä juonikaaria ja sama seikkailijaryhmä jatkaa seuraavasta pelistä toiseen. Hauskanpidon lisäksi säännöllisellä pelaamisella on tärkeä sija Seikkailijoiden killan suunnittelussa, sillä pelin jälkeen pää pursuaa herkemmin uusia ideoita tai viilauksia. Haastavinta lienee saada ”kiireiset” aikuiset samaan tilaan kerran kuussa!
Seikkailijoiden kilta tarvitsee seuraavaksi esimerkkiseikkailun puhtaaksi kirjoittamisen, palautetta sekä jäsentelyä, jotta tekstit saisivat lopullisen sijansa kirjan sivuilta. Vaikka julkaisu kesällä 2017 kuulostaa kaukaiselta, täytyy lopuksi huomioida vielä visuaalisia seikkoja ja taitto, jotka vievät oman aikansa taiteilun ja muun elämän seassa.
Seikkailijoiden kilta matkaa myös ennen Ropeconia seikkailun hengessä ainakin pariin tapahtumaan. Tavoitteena tällä hetkellä kokea Hyvinkään Hypecon ja Oulun Maracon.

 

Kohti Valoconia

Fryn

Olen osallistumassa Seikkailijoiden killan kera lauantaina 17.2. Valocon tapahtumaan. Ovelaa kyllä, en ole koskaan käynyt Jyväskylässä, joten tulee tämäkin eksotiikka koettua samalla kertaa. Tuhtiin bussimatkaan olen varautunut kirjoilla ja sekä muistiinpanoilla. Päälle kolmessa tunnissa ehtii tehdä jonkin uuden oivalluksen ihan varmasti.

Valoconissa peluutan seikkailun nimeltä Rämeen lapset. Viimeistelin juuri pienen mainoksen pelistä, joka kuuluu seuraavasti:

Rajamaillakin on sankarinsa. Niin myös rämeiden ja viidakoiden valtaamalla Frynin saarella, jossa Seikkailijoiden killan jäsenet valmistautuvat kohtaamaan uuden haasteen.

Miten napata kiinni rosvojoukko, joka on taitavasti jo vältellyt jokaista jäljittäjää. Onko pimeillä voimilla osansa? Mikä onkaan rämeiden salaisuus?

Seikkailun tarkoitus on korostaa yhteistyötä ja tehdä samalla toiminnallista etsivän työtä rämeiden hämärissä. Käsikirjoittaminen on ollut todella innostava projekti ja toivon mukaan peluuttaminen sujuu mallikkaasti. Kun harvoin peluuttaa oman ryhmänsä ulkopuolella, kynnyksen yli joutuu toisinaan kiipeämään köyden kanssa. Mutta kaikki speksit matkaa varten on jo sovittu ja ystävällistä majoittajaa informoitu.

Valocon ja rämeet, täältä tullaan!

Kaapparisaaret

Merenkäynti on valtakuntien välisen kaupan elinehto, mutta se on mahdollisuus myös merirosvoille ja kaappareille, jotka ovat pesiytyneet lukuisille saarille kauaksi suurten valtakuntien vaikutusvallasta. Saranean keskellä onkin ollut sopivia lymypaikkoja merirosvoille jo satojen vuosien ajan ja ryövärit ovat taitavasti pelanneet vihollisiaan toisiaan vastaan.

Kaapparisaaret levittäytyvät laajalti ja niiden luonto vaihtelee pohjoisen kallioisista louhikoista etelän palmurantoihin. Suurimmille saarille ovat syntyneet kaappareiden vahvimmat asutuskeskukset, mutta kaappareiden pääasiallinen elämä on merellä, merirosvolaivojen kannella, alati liikkeellä ja rikkauksien toivossa.

Kaapparit itsessään ovat sekoitus kaikkia Saranean kansoja, jotka ovat paenneet Kaapparisaarille joko vainoa tai sitten omaa menneisyyttään, jota ei saarilla sen kummemmin kysellä. Tulijat otetaan avosylin vastaan, kunhan nämä tekevät työtä ja osallistuvat ponnistuksiin. Elämää saarilla romantisoidaan usein kirjoissa, mutta helppoa se ei juurikaan ole suuresta vapaudesta huolimatta. Kaapparit toisinaan sanovatkin, että meri antaa ja ottaa.

Kaapparit ovat muodostaneet kaapparikiltoja ja he valitsevat keskuudestaan johtajat eli kapteenit, jotka voidaan myös äänestää pois asemastaan, mikäli kunnon saalista ei löydy. Hyvä onni onkin kaikki kaikessa ja kaapparit ovat usein hyvin taikauskoista väkeä. Varmaa kuitenkin on, että parempia merenkävijöitä ei Saraneasta löydy.

Jättiläinen

Kakspennin satama oli paras paikka maailmassa, vaikka kaikki merellä purjehtineet vannoivatkin, että satama oli parasta vain pitkän merimatkan jälkeen. Maia ei tosin ollut laivalla vielä purjehtinutkaan, mutta aika muuttaisi sen. Hän kasvaisi, olisi voimakkaampi ja ketterämpi ja jonakin päivänä hän astelisi ylpeänä merimiessäkki olalla jykevää laituria pitkin ja jättäisi sataman tutut merkit taakseen. Silloin koko maailma olisi hänelle auki.

Nyt Maia seisoi lempipaikassaan vanhan unohdetun soutuveneenrähjän päällä ja katseli, kuinka satama kuhisi. Paikka totisesti oli kuin saaren sydän, alati sykkivä kaiken siirtävä voima, joka mahdollisti kaiken, mitä vain itse halusi. Kaikki eivät palanneet takaisin kotiin, jotkut jäivät sille tielleen, mutta se kuului elämään. Se täytyi hyväksyä tai sai alati pelätä seuraavaa päivää.

Maia hyppäsi nopeasti alas veneen päältä. Tänään ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään, mitä meri toi satamaan, ei aikaa kuunnella kaappareiden kerskailua seikkailuistaan Ithalian ja Frynin vaarallisilla vesillä. Maialla oli tärkeä tehtävä ja siitä syystä hän suuntasi kohti kallioiden lomassa kohoavaa Kakspennin kuhisevaa muurahaispesää, jonka rakennukset koostuivat niin kivestä kuin vanhoista laivan osista.

Ahtailla kujilla saattoi törmätä jos jonkinlaiseen kulkijaan. Monet saapuivat Kaapparisaarille paettuaan menneisyyttään, toiset silkasta seikkailun ja romantiikan palosta. Jopa Maia osasi erottaa ne, jotka olivat uusia ja vähän kokeneita, sillä he notkuivat tarkkaavaisina omissa ryhmissään ja koettivat sulautua parhaansa mukaan.

Maia ohitti pienen joukon haaleja, jotka olivat luultavasti paenneet orjan asemastaan Ithalian saloilta. Heidän silmistään näki, etteivät he enää palaisi kotiin, vaan aikoivat rakentaa tulevaisuuden kaappareiden parissa, jotka olivat vieraanvaraista sorttia. Olihan moni heistä tai heidän esivanhemmistaan saapunut myös saarelle tavalla tai toisella jättääkseen jotain taakseen. Sellainen paikka Kaapparisaaret olivat, kirjava ja iloinen, täynnä elämää, täynnä vapautta.

Kiire oli kuitenkin nyt päällimäisenä mielessä. Maia jätti uudet tulokkaat etsimään onneaan ja suuntasi ylös kapeita portaita, jotka johtivat Äitien toriksi kutsulle ahtaalle aukiolle. Jo hieman hengästyneenä Maia koputti tummanpunaiseksi maalattuun oveen ja odotti. Kesti tovin, ennen kuin ovi avautui ja nuori nainen katseli Maiaa kysyvänä.

”Äiti- Tarkoitan, että mummo lähetti, koska-” Maia aloitti.

”Tiedän, mitä etsit. Ziranna ei ole täällä, eikä kukaan muukaan. Tuli hätätapaus ja enemmän kuin yksi. He ovat poissa, osa naapurisaarilla asti”, nainen sanoi laskeutuen polvensa varaan Maian eteen.

”Eivät täällä? Mutta mummo sanoi, että on kiire. Minut lähetettiin hakemaan”, Maia henkäisi.

”Olen pahoillani, mutta en tiedä, milloin he palaavat. Mistä kylästä tulet?”

”Korpusta”, Maia sanoi nyt hieman hätääntyneenä. Mummo sanoi, että asia oli tärkeä. Että oli kiire. Että piti juostakin. Maialle oli tulossa pikkusisko – tai ehkä veli? Mummo oli sanonut, että sen näkee tähdistä. Että monet asiat näkee tähdistä.

”Ei siis kovin kaukana. Parantaja voisi auttaa, ellei hän ole merellä”, nainen sanoi ja laski kätensä rauhoittavasti Maian olalle.

”Mummo sanoi, että on kiire. Missä parantajan talo on?” Maia kysyi nopeasti.

”Korpinkulmassa.”

”Kiitos!” Maia sanoi ja pinkaisi juoksuun ajatukset myrskyn lailla vyöryen. Korpinkulmassa oli outoa väkeä, taikuuttakin. Ja siellä haisi aina kummalliselle. Parantajien rohdoille.

Korpinkulma nukkui hiljaisena keskipäivän raukeutta, kun Maia saapui sinne puuskuttaen. Parantaja Scor Yksisilmä oli Maialle tuttu, sillä mies oli joskus käynyt Korpussa auttamassa kyläläisiä, kun puolet väestä oli kuumetaudin kourissa. Maiakin oli saanut pahanmakuista lääkettä, jonka maku toi mieleen lepakon siivet, vaikka Maia ei sellaisia ollut syönytkään.

Rämisevään soittokelloon vastattiin nopeasti, mutta Maia sai kuulla samanlaisen tarinan kuin Äitien torillakin. Scor oli merillä. Veri kuulemma veti aina vähän väliä retkille, senhän jokainen kaappari tiesi hyvin. Apulainen, joka oli varsin uusi tulokas, näytti kuitenkin pohtivan ratkaisua kiireiseen pulmaan.

”Kuule tyttö, Korpinkulman majatalossa on joukko matkalaisia. Seikkailijoiden killan väkeä. Heidän joukossaan on monenmoista tietäjää ja taitajaa, ehkä he voivat auttaa sinua?”

Muukalaisia. Maialla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Hän kiitti apulaista ja kiiruhti sitten kahden tummiin verhoutuneen salaperäisen kulkijan välistä päästäkseen majataloon. Seikkailijoiden killasta Maia oli toki kuullut. Kerrottiinhan heistä monenlaisia tarinoita, sellaisiakin joissa kaapparit olivat olleet heidän kanssaan tukkanuottasilla. He olivat merkillistä, mutta osaavaa väkeä, joihin oli syytä pitää varauksellinen välimatka.

”Mitäs tyttö täällä? Oletko eksynyt?” emäntä kysyi varsin nopeasti, kun Maia oli päässyt sisään. Ääni kantoi jostakin suuren tiskin takaa savuverhon lävitse.

”E-en. Etsin niitä seikkailijoita? Asuvatko täällä?” Maia kysyi reippaasti. Mummo oli sanonut, että aina kuului reippaasti vastata, että muuten ei kukaan ymmärtänyt.

”Seikkailijoita vai? Ovat tuolla syömässä. Mitäs oikein haluat haastella?” emäntä kysyi, mutta Maia oli jo menossa kohti seuruetta, joka oli varannut itselleen loosin, jota koristivat vanhat kalastusmuistot.

Maia pysähtyi loosin kynnyksellä ja katsoi hetken joukkiota. Kolme miestä ja kaksi naista. Kaikilla mustan ja valkoisen halkaisema aurinkotunnus päällystakissaan. He näyttivät kokeneilta, ihmisiltä, jotka olivat nähneet vaaroja silmästä silmään ja palanneet kertomaan niistä. Hymy oli heidän huulillaan, katseissa vahva toveruus. Maia tunsi hetkessä itsensä vieläkin pienemmäksi, varsinkin kun pöydän päädyssä istuva iso mies kääntyi katsomaan häntä.

”Terve”, mies sanoi möreällä äänellä. Hänellä oli syvänmusta tuuhea parta. Kasvoilla ja käsissä oli arpia, varmasti monien taisteluiden aikaansaannosta. Soturi, roteva ja karaistunut.

Maia nielaisi. Hän tunsi, miten kaikki olivat kääntyneet tuijottamaan. Ateria oli jäänyt kesken.

”Älä pelkää. Onko sinulla asiaa?” mies jatkoi.

”On. On minulla. Onko teistä joku parantaja?” Maia kysyi niin rohkeasti kuin pystyi. Muukalaiset tuijottivat häntä tarkkaavaisina.

”Valitettavasti meillä ei ole parantajaa mukana. Habean on tulossa vasta myöhemmin”, toinen joukkion naisista sanoi.

”Totta… Kerrohan, tyttö, mikä on hätänä? Ehkä voimme jotenkin auttaa?” iso mies kysyi.

”Mummo sanoi, että tarvitaan lapsenpäästäjä. Äitien torilla ei ollut”, Maia vastasi reippaasti, kuten mummo oli opettanut.

Ison miehen kulmat kohosivat hieman ja muut seurueen jäsenistä katsoivat häntä.

”Sinähän olet lapsenpäästäjä, Aristos”, nainen sanoi hetken päästä.

”Älkää puhuko hulluja, äitini oli. Minä vain autoin ja siitä on jo kauan”, iso mies vastasi.

”Silti. Kakspennissä ei ole edes parantajaa tällä hetkellä”, nainen jatkoi ja muut tuijottivat Aristosta hiljaisena. Maia myös.

Mies laski kolpakon pöydälle hiljaisen mutinan saattelemana ja kääntyi sitten hitaasti Maian puoleen.

”Hmm. Arvatenkin on jo kiire. Voin tehdä sen, minkä pystyn”, mies sanoi painokkaasti.

Maia nyökkäsi reippaasti. Mummo sanoi, että oli kiire. Ja tärkeää.

”Mennään sitten. Asutko täällä? Vai jossain lähellä?”

”Korpussa.”

”Saat näyttää tietä.”

”Selvä!”

Maia kiiruhti halki Kakspennien kuljien ja katujen jättiläinen vanavedessään. He keräsivät katseita matkallaan, niin kaappareiden kuin uusien tulokkaidenkin. Hetken Maia tunsi olevansa kuin sadussa – niissähän oli jättiläisiä.

Kakspennistä pääsi pois kivikkoisia polkuja pitkin, ylämäkeen. Aurinko paahtoi korkealta käsin. Maian tunsi, miten matka otti voimille, kun oli niin kamala kiire.

”Hyppää reppuselkään. Mennään rivakasti, vaikka pippurinen oletkin”, iso mies sanoi.

Maia kipusi miehen selkään ja niin sitä mentiin. Oma isä muistui mieleen, vaikka siitä oli jo aikaa, kun hän oli kadonnut. Koko laiva oli kadonnut. Maia muisti vain, miten isä oli tehnyt hänestä jättiläisen.

”Tuo kukkula, nuo tuulimyllyt. Siellä on Korppu”, Maia huudahti, kun matkaa oli jo taitettu pitkälti auringon alla. Kukkulan rinteitä oli pengerretty ja kivetty kasvimaiksi, ja alhaalla rannalla nukkuivat kalastajien ketterät ja pienet purret.

Kylän väkeä tuli heitä vastaan, mutta kukaan ei tohtinut liiaksi lähestyä jättiläistä ja pientä tyttöä. Maiaa moinen huvitti suuresti, vaikka olisihan hän itsekin säikähtänyt moista miekkosta. Kotitalo häämötti edessä ja mummo jo tähysteli pihamaalla.

”Mummo! Mummo! Löysin apua!” Maia huusi ja laskeutui alas miehen selästä.

Mummo tuijotti tulijaa yhtä äimistyneenä kuin kylän väkikin, mutta jättiläinen puhui lempeästi ja lyhyesti. Hänen äänessään oli aimo annos meren elävää ja rauhallista voimaa, joka tyynnytti mielen myrskyt.

Maia ei kuullut kaikkea, mitä mummo ja jättiläinen sanoivat toisilleen, mutta mies astui sisään taloon mummon perässä. Kyläläiset katselivat hyvän matkan päästä uteliaina ja Maiasta tuntui kuin koko maailma olisi yhtäkkiä tullut heidän taloonsa, toivottamaan hänen pienen sisaruksensa tervetulleeksi.

”Jos maailma todella on sellainen, minun täytyy joskus tehdä vastavierailu”, Maia puhui hiljaa itsekseen, kunnes mummon ääni katkaisi tytön lennokkaat ajatukset.

”Maia! Tarvitaan lisää vettä kaivolta! Menehän joutuin!”

Tyttö juoksi. Hän juoksi hymyillen auringon alla.

Fryn

Eteläisen auringon alla lepää viidakoiden ja suurten rämeiden peittämä saari, Frynin valtakunta, jossa magia elää vahvana ja arvoituksellisena. Sen käyttöönsä valjastaneet ihmiset kunnioittivat magian voimaa niin suuresti, että vielä tänäkin päivänä velhoneuvosto johtaa Fryniä.

Frynin kansa, fryynit, ovat sopeutuneet elämään suurilla rämeillä ja viidakoissa luottaen siellä magian lisäksi hyvään metsästysvaistoonsa. Lukuisat vesireitit yhdistävät Frynin miltei halki valtakunnan, joten fryynit ovat myös tottuneita veneilijöitä. Näitä reittejä pitkin he kuljettavat kauppatavaroita, joista kysytyimpiä ovat parantavat rohdot, joiden ainesosia voi löytää vain syvimpien viidakoiden kätköistä.

Frynin vitsauksena ovat taudit, joista ulkomaalaisetkin ovat toisinaan saaneet osansa. Tämän vuoksi Frynillä on maine vaarallisena ja myrkyllisenä paikkana. Fryynit itse suhtautuvat tauteihin pragmaattisesti luottaen pitkälti velhojen parantaviin voimiin. Niin suuri onkin näiden velhojen voima, että vain velhoilla on oikeus astua johtamaan Frynin salaperäistä valtakuntaa.

Fryynit kertovat mielellään tarinoita ja laulavat niitä sointuisalla kielellään. Heidän pääkaupungistaan, Dabbasta, on kirjoitettu lukuisia romanttisia runoja ja tarinoita ja toisinaan fryynit itse lähtevät kotoaan pitkille matkoille sammuttaakseen seikkailunhalunsa. Heille Seikkailijoiden kilta tarjoaakin ainutlaatuisen mahdollisuuden kokeilla siipiään.

Pimeyden virrat

Yövartijoiden saappaiden rytmikkäät askellukset kumisivat laiturilla ja havahduin hiljaa keinuvasta unestani asuntoveneeni hämärään. Heräsin tätä väliä aina muutenkin öiseen aikaan. Uni ei enää maittanut samalla tapaa kuin ennen, joten makasin selälläni ja kuuntelin yön ääniä, joita kaupunki loihti esille.

”Dabbasta oppii pitämään, jos osaa tanssia kuin vesi.”

Muistin edelleen kiltamestarin sanat, kun olin saapunut Fryniin nuorukaisena kaukaa pohjoisesta. Olin luullut viettäväni vaanien maassa aikani, virtasihan veressäni lumi ja jää, mutta toisin kävi. En ollut uskoa silmiäni, kun käsky kävi aina Frynin pääkaupunkiin asti. Onneksi nuorena sitä uskaltaa.

Käännyin kyljelleni ja vanha vamma alkoi oitis oikutella. Hitto. Vanhuus ei tosiaan tule yksin, mutta sen ymmärtää vasta, kun on tarpeeksi vanha. Kilta tarjosi minulle ystävällisesti edelleen rohtoja, vaikka vierailin salissa tätä nykyä enää harvoin, lukuunottamatta joitakin juhlia. He istuttivat minua kunniapaikalla kuin mitäkin muinaismuistoa.

Avasin empimättä rohtopullon korkin. Anis tuoksui vahvasti.

Hitto sentään, viinakin oli alkanut maistumaan. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta minä en ollut lähtenyt Seikkailijoiden killasta, eikä kilta minusta – ei vaikka, miten olisi välillä tehnyt mieli palata pohjoiseen ja nähdä vielä kerran Vorgan vuoret ja lumikentät.

Vartijoiden saappaiden äänet voimistuivat ja pysähtyivät sitten. Heiltä kesti tovi huomata soittokelloni, joka oli jäänyt päivän kalansaaliin alle. Vihasin sitä kilahdusta, mutta en koskaan saanut aikaiseksi hankkia jotain lempeämpää.

”Mestari Svarn?” vartijan soinnukas fryynin ääni kysyi, kun kilahdus oli soinut.

Makasin hetken ja join uuden huikan rohdosta. Se poltteli sisuksissani, mutta sen tuoma kipu oli parempi verrattuna siihen, mitä tulisi ilman sitä. Könysin hiljaa sadatellen ylös ja avasin oven kannelle.

”Tässä ollaan. Mitä asia koskee?”

Vartijat katselivat minua kunnioittavasti ja hämmentyneestikin. Yöpaitasillani mahdoin olla hämmentävä näky.

”Ylietsivä Shabea lähetti hakemaan teitä. He kaipaavat apuanne arkaluontoisessa seikassa”, vartija sanoi.

Arkaluontoinen. Fryynit olivat ylpeää väkeä, etenkin Dabbassa, eivätkä he mielellään edes sekoittaneet Seikkailijoiden kiltaa asioihinsa, ellei se ollut välttämätöntä. Mutta minuun he luottivat, olinhan ratkaissut monta kiperää ongelmaa vuosien varrella. Ja vanhana näkee asiat niin paljon selkeämmin, kun on kokemusta. Ei, en puhu taistelukirveen kanssa riehumisesta, vaan siitä miten ihmiset näkee ja kuulee. Sillä tapaa jutut ratkeavat omaa tietään.

”Vai niin. Sitten minun paranee vaihtaa vaatteet ja lähteä mukaanne”, vastasin soinnukkaasti ynin kielellä. Palasin pukemaan päälleni ja lähdin yöhön.

Dabba on kaupunki, joka elää sanan varsinaisessa merkityksessä. Lukuisat kanaalit ja muut vesireitit yhdistyvät sokkeloksi, jossa jokilaivat ja -veneet muodostavat alati muuttuvan maiseman. Kelluvat torit yhdistyvät aamuvarhaisella kadotakseen illalla omille teilleen. Muutos on koko ajan läsnä ja se tuntuu ihmisissä ja heidän puheissaan.

Tullessani Dabbaan minä eksyin tuon tuostakin. Eksyin itsestänikin, kunnes ymmärsin alkaa elää niin kuin Dabba: takertumatta mihinkään, koittamatta pysäyttää virtaavaa vettä. Vasta sitten todella opin kielen ja kulttuurin, tarinat ja laulut. Minusta tuli outo pohjoisen mies, joka tunsi kelluvan kaupungin.

Kuljin vartijoiden kanssa kohti Dabban kuuluisaa porraspyramidia, jossa velhot ja velhottaret kokoontuivat johtamaan Fryniä. Ohitimme monia kaupunginosan hulppeita laivoja ja taloja, joiden läheisyydessä virvaliekit tanssivat tuoden hämärää valoaan pimeyteen. Ensimmäiset yöni Dabbassa olin vain tuijottanut niiden tanssia, vaikka olinhan nähnyt tietäjien taikovan niitä ennenkin. Mutta Dabbassa ne tanssivat niin kuin vesi.

Suunnattomassa pyramidissa oli paikka, jossa kaupungin vartiopäällikkö piti päämajaansa ja siellä myös vaikuttivat etsivät, jotka selvittivät kimurantimpia rikosasioita. Murhia ja muita pirullisia rikoksia. Velhosuvut olivat löytäneet aihetta riitoihin. Ylietsivä Shabea oli minua vastassa pitkässä koristeellisessa virkapuvussaan.

”Mestari Svarn, pahoittelen myöhäistä ajankohtaa”, ylietsivä vastasi ja hymyili ohuesti. Hän oli johtanut etsiviä jo kymmenen vuoden ajan, mutta tunsin hänet paljon kauempaa. Aikoinaan olimme olleet napit vastakkain, kun Seikkailijoiden kilta oli auttanut Dabban vartijoita. Shabea oli kuuluisaa velhosukua ja hän oli käyttäytynyt sen mukaisesti. Työ oli ollut hänelle vain leima uralla. Sitten ikä ja kokemus olivat muuttaneet häntä ja velhokuningattaren aseman sijaan hän oli löytänyt kutsumuksensa. Meistä tuli sittemmin hyviä ystäviä.

”Ei hätää. Pitkät yöt sopivat minulle paremmin, kuten tiedät”, vastasin tuttuun tapaani.

Astuin sisään virvaliekkien valaisemaan huoneeseen ja kuuntelin, mitä pimein virta oli luoksemme tuonut tällä kertaa. Shabean ääni kuulosti käheältä, mutta ynin laulu sopi siihen täydellisesti. Hän puhui velhottaren äänellä.

”Mashea Faarel”, Shabea sanoi ja ojensi minulle papyruskäärön.

Kohotin kulmaani. Hemmetti, tämä oli poliittista. Mashea Faarel oli vaikutusvaltaisen velhosuvun tuleva johtaja.

”Tiedät, etten tykkää sekaantua tällaiseen. Velhojen asioita…” murahdin.

”Tiedän, mutta he pyysivät sinua erityisesti. En olisi kutsunut sinua, jos tämä olisi vain velhojen asia. Faarelit eivät ole sodassa kenenkään kanssa ja Mashea oli täydellinen kompromissiehdokas. Tässä on jotakin muuta”, Shabea vastasi.

”Hm”, murahdin hiljaa. Minua oli kerran kysytty selvittämään erästä velhojen riitaa. Liian vaivalloista. Liian vaarallista tällaiselle vanhalle miehelle.

”Kuolinsyy?” kysyin hetken päästä.

”Tuntematon. Silminnäkijöiden mukaan hän vain vaipui maahan ja hetkeä myöhemmin hän oli kuollut”, Shabea vastasi haudanvakavana.

”Hm. Minun täytyy tutkia ruumis”, sanoin hiljaa, ja ylietsivä nyökkäsi.

Pyramidin uumenissa oli viileää ja virvaliekit heräsivät eloon Shabean käden liikkeellä. Mustiin pukeutuneet hahmot liikahtivat syvennyksissä. Pyramidin vartijoilla oli aina yllään kasvot peittävä ilmeetön naamio, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. He eivät koskaan puhuneet mitään, mutta seurasivat sitäkin kiinteämmin. Heistä liikkui mitä kummallisempia huhuja ja tarinoita – tunnetuin kertoi, että vartijat eivät puhuneet, koska heidän äänensä sai ihmisen kuolemaan kauhusta.

Ruumishuoneen viileys kävi luihin ja ytimiin. Otin hörpyn pullosta vähät välittämättä, mitä Shabea oli mieltä. Kuljimme huoneen poikki kivipöydälle, jossa lepäsi miehen ruumis. Hän oli tuskin kahdenviiden. Fryyneille tyypilliset vaaleat hiukset olivat pitkät ja muodostivat koronan pään ympärille. Kaulassa kulki vaalea tatuointi. Tulen ja veden laulu. Katsoin näkyä hetken ja ryhdyin työhön.

”Ei ulkoisia väkivallan merkkejä. Lieviä palovammoja käsissä-”

”Tulen elementti. Sopii velhonsauvaan”, Shabea vastasi hiljaa.

Nyökkäsin ja jatkoin. Rutiinitarkastus. Ei mitään poikkeavaa. Ehkä hän todella oli sairas? Velhot eivät olleet kuolemattomia edes Frynissä. Avasin suun ja päätin tarkistaa löytyisikö sieltä mitään.

”Myrkkykö? Tiedät kai, että me olemme vastustuskykyisiä?” Shabea sanoi.

”Mutta ette immuuneja. Tarvitsen lisää valoa”, vastasin, ja Shabean kädestä karkasi pieni virvaliekki lähelle kuolleen kasvoja.

Ei mitään. Niin luulin ensin, mutta sitten huomasin pienet punertavat pisteet kielen alla. Ne oli melkein mahdoton erottaa, ellei tiennyt, mitä etsi. Ellen olisi noudattanut vaistoani.

”Myrkytys. Luuseitikki”, murahdin.

”Luuseitikki?”

”Ithalialainen. Harvinainen ja vaikea valmistaa. Joku on nähnyt vaivaa. Kompromissiehdokas sanoit?”

”Hmm. Haalit?”

”Tai kreenit tai kuka tahansa. Myrkyn alkuperä voi olla hämäystä. Alkaa vaikuttaa siltä, että joku on satsannut tähän paljon. Joku jolla on resursseja”, sanoin vakavana. Politiikka. Voi hitto. Aina jotain.

”Minun täytyy ilmoittaa asiasta. Oletko käytettävissä, jos…?” Shabea sanoi virvaliekkin tanssiessa hänen ympärillään.

”Hm. Ehkä”, vastasin ja otin kulauksen pullosta. Tässä kaupungissa kauneus ja kuolema kävivät joskus käsi kädessä, mutta velhoista oli syytä pysyä loitolla. Minun oli syytä raportoida tästä illasta killalle. He tiesivät, mitä tehdä.

”Hyvä on”, Shabea vastasi hiljaa.

Astelimme hiljaisina pois kuolleiden kammioista. Vartijat eivät liikahtaneetkaan paikoiltaan. Minua kylmäsi yhä enemmän. Kauanko jaksoin tätä? Kuukausia? Vuoden?

Tunsin helpotuksen, kun astuin viimein ulos pyramidin uumenista. Horisontti kajasti jo aamun ensivaloa, joka sai virvaliekit lepattamaan villisti ja sitten katoamaan. Kalastajat palasivat Dabbaan ja kiirehtivät varaamaan parhaat paikat kanavien ja vesialueiden liepeiltä. Heidän äänensä herättäisivät pian ihmiset veneistään ja kodeistaan.

Seikkailijoiden kilta kellui Puolen kuun kanaalissa ja astelin lankkua pitkin sisään laivakolossiin, jossa olin viettänyt niin monta vuotta. Harjoitussalissa kaikuivat jo metallin kalske ja puisten harjoitusaseiden kolahdukset. Vanha vuodettu hiki tulvi sieraimiini herättäen unohdettuja muistoja, kun käteni jaksoivat nostaa taistelukirveen.

Kiltapäällikkö otti minut vastaan. Pitkänhuiskea haali nimeltä Idril. Puhui vähän. Sopi minulle. Kerroin mitä tiesin ja suunnistin rohtovarastolle hakemaan lääkkeeni. Otin kulauksen ja se lämmitti minua, ajoi pois kylmän, jonka tunsin takertuneen minuun pyramidista. Kuolleen kasvot eivät jättäneet minua kuitenkaan rauhaan. Kuinka monta vielä?

Puuskutin portaat ylös rohtokammiosta ja join uudemman kerran. Toisenkin. Aurinko paistoi sisään ikkunan raosta. Se oli hyvä hetki levätä.

Viilaaja viilaa

Takana taas yksi seikkailusessio ja pieni lisäyskin pääsi sääntöihin asti, kun pelissä nousi asia, johon ei ollut antaa suoraa vastausta. Hyvä näin. Asioita voi simuloida päänsä sisällä ja paperilla, mutta pöhköimmät rajatapaukset tulevat ennemmin tai myöhemmin pelissä vastaan.

Pelitestauksen tulokset ovat olleet hyviä ja päässä muhii mukava seikkailuidea, jonka voisi peluuttaa Valoconissa helmikuussa. Minulla oli hullu idea lähteä ex-tempore matkalle Maraconiin, mutta toteutan hulluudet sitten keväällä. Tulevaan kuuluu myös taittajan etsintä projektille sekä esimerkkiseikkailun puhtaaksi kirjoittaminen.

Vihreä nuttu ja hiippa

The Legend of Zelda

”When in doubt, think Zelda.”

Pelin rakentelun kanssa olen turvautunut yllämainittuun mottoon välttääkseni monimutkaistamasta liikaa. Yksinkertaisen seikkailun ilo alkoi 80-luvulla pelisarjan ensimmäisestä osasta ja on jatkunut näihin päiviin vaihtelevasti, kun sopiva laite on osunut lainaan. Pelien vihreisiin pukeutunutta sankaria, Linkiä, tuli ohjattua seikkailussa jos toisessa halki lapsuuden ja nuoruuden. Ei ihme, että pelit ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen.

Sarjan peleissä on usein kompakti seikkailullinen maailma, jossa on hieman variaatiota luonnonelementtien ja paikkojen suhteen, mutta tarpeeksi tutkittavaa ja mysteeriä unohtamatta leppoisaa juonta. Niinpä ei ollut oikeastaan ihme, että Legend of Zelda -sarja muodostui jo aikaisessa vaiheessa yhdeksi esikuvista Seikkailijoiden kiltaa varten. Erityisesti The Wind Waker ja sittemmin myös erinomainen suomalaisten tekemä Oceanhorn siivittivät minua haikailemaan purjeveneiden, merirosvojen ja tutkimattomien saarten maailmaan.

Suurin vaikutus Zelda-sarjalla lienee Seikkailijoiden killan visuaaliseen ilmeeseen, joka oli mielessäni varsin terävänä jo ensimmäisistä luonnoksista asti. Japanilainen pelikulttuuri on antanut oman lisämausteensa, mutta lopulliseen päätökseen tulin siltä pohjalta, että olen jo pelannut tarpeeksi raadollisia pelejä viime vuosina. Liian realistista en pelistä halunnut. Täten valitsemani kuvitus tuo mukaan kevyempää seikkailun henkeä ja maailmaan satumaisuutta, jota Zelda-peleissäkin on.

Olen kuitenkin aina salaa toivonut, että Zelda-peleissä olisi hieman enemmän romantiikkaa. Päähenkilö on yksi kovimman luokan tuppisuista, joita tunnen, joten maailma tarvitsi rohkaisua. Rakkaus on mielestäni ihmisiä kantava voima ja halusin myös tuoda elementin mukaan Seikkailijoiden kiltaan. Rakkaus peilaakin monia Saranean historian käännekohtia – se saa ihmisen ylittämään itsensä. Se on aktiivinen voima passiivisen sijaan. Jos se vihreähiippainen sankari astuu sille tielle, niin ollaan mielenkiintoisen äärellä.